Suurin osa maailman ihmisistä muistuttaa turkulaisia: viihtyvät kotikonnuillaan niin hyvin, etteivät koskaan muuta muualle. Silti valtava määrä ihmisiä jättää joka vuosi kotinsa muuttaakseen pysyvästi joko uuteen maahan tai toisaalle maansa sisällä.

Vuonna 2005 maailmalla arvioitiin olevan synnyinmaansa ulkopuolella asuvia siirtolaisia 191 miljoonaa. Siis 37:n Suomen verran väkeä.

Vielä huimemmiksi muuttoluvut kasvavat, jos mukaan lasketaan maiden sisäinen muuttoliike. Yksin Kiinassa arvioidaan maan sisäisen ”liikkuvan väestön” määrän olleen pari vuotta sitten 120 miljoonaa. Toisin laskemalla lukuun voisi lisätä vielä parikymmentä miljoonaa muuttajaa lisää.

Mikä sitten saa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja tietoisesti valitsemaan juurettomuuden?

Suurimman osan ihmisistä saavat liikkeelle ne tavanomaiset syyt: työ, perhe ja rakkaus.

Keskus vetää puoleensa

Usein luullaan, että siirtolaisuus on globalisaation myötä kääntynyt jyrkkään kasvuun. YK:n väestörahasto UNFPA muistuttaa kuitenkin kasvun olleen varsin maltillista – periaatteessa. Vuonna 1960 maailman koko väestöstä oli siirtolaisia 2,5 prosenttia, vuosituhannen vaihteessa 2,9 prosenttia.

Toisaalta samaan aikaan maapallon väestö ehti kasvaa alle kolmesta yli kuuteen miljardiin, joten vaikka prosenttiosuuden muutos on ollut kohtuullista, yksittäisten muuttajien määrä on kasvanut valtavaksi. Nyt synnyinmaansa ulkopuolella asuu enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin.

Muuttovirralla on selvä suuntansa: joka neljäs siirtolainen päätyy Pohjois-Amerikkaan, joka kolmas Eurooppaan. Mitä vakaampi ja vauraampi maa, sen houkuttelevampi se on muuttajalle.

Väestöstä puhuttaessa Suomi tapaa painia kärpässarjassa, mutta siirtolaisuudessa täälläkin on kunnostauduttu. Ei tosin muuttovirran vastaanottajana vaan lähtömaana.

Kun Suomi vielä kuului Euroopan köyhälistöön, täältä lähdettiin joukolla maailmalle paremman elämän ja leveämmän leivän perässä. Suurimmat siirtolaisvirrat Suomesta kulkivat ensin Atlantin, sitten Itämeren yli. Ennen toista maailmansotaa Amerikkaan arvioidaan lähteneen 370 000 suomalaista, 1960-luvulla yli 300 000 suomalaista muutti Ruotsiin. Ilman maastamuuttoa suomalaisia olisi nykyisen viiden miljoonan sijasta kuusi tai seitsemän miljoonaa.

Kasvukeskukset vetävät puoleensa myös maiden sisällä. Esimerkiksi Kiinassa arvioidaan 120 miljoonan maalaisen suunnanneen kaupunkeja kohti tienestin perässä, pysyvästi tai tilapäisesti. Sisämaasta muutetaan kohti rannikon kasvukeskuksia, maalta kaupunkiin.

Maaltamuutto on muokannut Suomenkin kehitystä. Koko maa muuttui täysin, kun 1960- ja 70-luvuilla iso osa väestöstä valahti Suomi-neidon helman alaliepeeseen.

Monen sortin muuttajia

Maasta toiseen muuttajiin mahtuu monta eri ryhmää. Työn perässä lähdetään siirtolaisiksi, milloin omasta halusta, milloin siksi,ettei kotimaassa riitä työtä, joka takaisi säällisen elannon. Suurimmalla osalla muuttajista ei käytännössä ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteminen.

Muuttajien pienen eliitin muodostavat ekspatriaatit, joita ura vie ympäri maailmaa. He ovat tiuhaan vaihtuvissa asuinmaissaan vain käymässä, toisin kuin pysyvästi uuteen maahan muuttavat siirtolaiset.

Pakon edessä matkaan lähtevät pakolaiset. Vuonna 2005 kaikista siirtolaisista pakolaisia oli seitsemän prosenttia.

Pakolaiset erottaa työn perässä muuttavista myös se, mihin he todennäköisimmin päätyvät. Kun työperäinen siirtolaisuus suuntautuu vauraammille alueille ja teollistuneisiin maihin, yhdeksän kymmenestä pakolaisesta ei pääse naapurimaata – usein köyhää – pidemmälle. Vielä suurempi osa pakolaisista jää oman maan sisäisiksi pakolaisiksi: he eivät mahdu siirtolaistilastoihin lainkaan.

Mikä tahansa saakin maailman sadat miljoonat muuttajat matkaan, jokaisella heistä on edessään samat haasteet: uuden elämän rakentaminen uuteen maahan ja juurettomuuteen oppiminen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007