Timo Kuronen

Ulkomaankirjeenvaihtaja James Pringle on maailmalle pysyvästi jäänyt ekspatti. Skotlantilaissyntyisen miehen koti sijaitsee tällä hetkellä Bangkokissa.

Kansallistaiteilijamme menivät sata vuotta sitten hakemaan luovuutta Pariisista. Sitten kaukomaille suuntasivat lähetystyöntekijät. Kehitysyhteistyön vuoro tuli 1960-luvulla ja kansainvälistyvät suomalaisyritykset alkoivat lähettää ammattilaisia haarakonttoreihinsa 1990-luvulla. Heitä kaikkia voisi nykyään kutsua expatriaateiksi – tai tuttavallisemmin expateiksi.

Ekspatriaatti-sana tulee latinasta (ex patria) ja tarkoittaa isänmaan ulkopuolella olevaa. Alunperin ekspatriaateiksi kutsuttiin eurooppalaisia ja amerikkalaisia, länsimaiden ulkopuolella asuvia henkilöitä, mutta nykyään sanaa käytetään kaikista lyhyiden työsuhteiden takia liikkuvista. Ekspatriaateista voidaan vielä erottaa diplomaatit ja muut valtion palveluksessa ulkomailla työskentelevät henkilöt.

Suomesta työkomennukselle ulkomaille lähtevien määrä on kasvanut tasaisesti. Tälläkin hetkellä noin 30 000 suomalaista työskentelee suomalaisten tai kansainvälisten yritysten ja muiden organisaatioiden palveluksessa, Nordkapista Kapkaupunkiin ja Chilestä Japaniin. Perheet mukaan lukien ekspatriaattielämää viettää parisen prosenttia Suomen väestöstä.

Luvuissa ei ole mukana eläkeläisiä tai siirtolaisia. Siirtolaiset pyrkivät tavallisesti sulautumaan uuteen kotimaahansa, kun taas ekspatriaatit aikovat olla maassa väliaikaisesti eivätkä siten omaksu isäntämaan kulttuuria. Monet tosin jäävät matkalle, vaikkapa avioiduttuaan paikallisen kanssa. Vakituisesti ulkomailla lasketaan asuvan yhteensä noin 250 000 Suomen kansalaista.

Iskeekö kulttuurishokki?

“Bangkok vaikuttaa ensi alkuun täydelliseltä hullunmyllyltä, totaaliselta kaaokselta. Liikenteen melu, kuumuus ja pakokaasut saavat pään pyörryksiin, joka katu näyttää samanlaiselta ja tuntuu, ettei ikinä tiedä missä on, ei osaa mennä minnekään eikä uskalla edes ylittää katua (mikä onkin vaarallista) moottoripyörien, tuk-tukien, savuttavien bussien ja loistoautojen sekamelskassa. Ja kun itse alkaa olla suurin piirtein paniikin vallassa, pienet sirot thait kävelevät tyynen rauhallisina kaiken kaaoksen keskellä, katsovat ehkä hieman huvittuneena päätä pitemmän ‘farangin’ (ulkomaalaisen) kauhistunutta ilmettä.”

Näin kirjoittivat Raili Sharma ja Irma Gustafsson vuonna 1994 ensimmäisessä suomalaisille tarkoitetussa Bangkokiin muuttavan perheen oppaassa. Siinä konkarit antoivat neuvoja, mitä kannattaa pakata mukaan ja mitä tulee ottaa huomioon vaikkapa kotiapulaista palkatessa tai paikallista ruokaa syödessä.

Lisääntyneen kaukomatkailun myötä useat ekspatriaatit käyvät uudessa asemamaassaan jo ennen sinne muuttamista. Lomamatka on kuitenkin eri asia kuin muutto. Muuttoa seuraa usein kulttuurishokki, johon liittyvät hämmennys sekä menetyksen ja kyvyttömyyden tunteet. Tutkijoiden mukaan kulttuurishokki on alku sopeutumisprosessille, jossa muotoutuvat uudet arvot, asenteet ja käyttäytymismallit.

Sopeutumiseen vaikuttaa moni asia, muun muassa henkilökohtainen tapa hallita stressiä, kielitaito, sosiaalinen tuki ja lähtövalmennus. Työnantajan järjestämän muuttovalmennuksen lisäksi monet asiantuntijat, paikalliset ulkosuomalaisten seurat ja muut ekspatriaattiyhdistykset auttavat hämmennyksen keskelle joutuneita. Internetistä löytyy lukuisia asiaan vihkiytyneitä sivustoja.

Miehet oli ennen rautaa – ja ekspatriaatteja

Oppaassaan Sharma ja Gustafsson jatkavat: “Vähitellen kaaokseen tottuu, alkaa hahmottaa, mikä on missäkin päin ja kaikki loksahtaa omaan omituiseen järjestykseensä. Maahanmuuttajankin elämä saa jokapäiväisen rutiininsa. Lapset aloittavat koulunsa ja miehet työnsä. Jos perheessä ei ole alle kouluikäisiä lapsia, äiti jää usein ihmettelemään, miten aikansa viettäisi. Apulainen hoitaa talouden ja emäntä tuntee lähinnä olevansa vain tiellä.”

Vielä reilu vuosikymmen sitten ekspatriaatiksi miellettiin yleensä vain mies, vaimon paikka oli kotona. Teknologiayritysten osalta tilanne on vielä moinen, mutta kehitysyhteistyössä ja YK:n palveluksessa naisia on ainakin puolet. Mukana voikin matkata mies, joka viettää koti-isän elämää. Näin tekee 36-vuotias Ville Lehtinen.

“Vaimoni Annu tekee pitkää päivää YK:lla lintuinfluenssa-asiantuntijana. Minä olen kotona, vien nelivuotiaan poikamme Jollen esikouluun, teen käännöksiä englannista suomeen ja hoidan kuntoani kuntosalilla ja golfia pelaten.”

Lehtiset muuttivat Laosin Vientianesta Bangkokiin puoli vuotta sitten. Ensimmäiset kaksi kuukautta aika kului paperisotaan viranomaisten kanssa.

Päivi Hietala edustaa perinteisempää roolijakoa: hän on seurannut vienninedistämiskeskus Finpron palveluksessa työskentelevää aviomiestään Britanniaan, Belgiaan ja Thaimaahan. Lontoossa ja Bangkokissa he ovat asuneet kahteen otteeseen, useita vuosia kerrallaan.

Pariskunnalla ei ole lapsia, joten muuton yhteydessä ei tarvitse miettiä koulujen sijaintia. Kouluhallinnosta ekspatriaattivaimoksi siirtynyt Hietala työskenteli Lontoossa pari vuotta Matkailunedistämiskeskuksella, mutta nyt hänellä ei ole työtä eikä sitä vielä kaipaa. “Käyn kuntosalilla lähes joka päivä, teen kädentöitä ja olen aktiivinen Bangkokin suomalaisten yhdistyksessä.”

Maailmankansalaisuutta vai juurettomuutta?

“Muistan vieläkin elävästi tammikuun toisen päivän aamun vuonna 1990, kun lähdimme taksilla kotoa Kirkkonummelta kohti lentokenttää ja Lontoota. Se oli hyppy tuntemattomaan, yhtäkkiä tuli ontto olo. Mutta sillä tiellä nyt ollaan. Olemme olleet matkojen välillä Suomessa vain kolmisen vuotta”, Päivi Hietala muistelee.

Hietalat viihtyvät maailmalla. “En haikaile tai vertaa paikkoja toisiinsa. Olen kiintynyt jokaiseen paikkaan hyvin voimakkaasti ja on ollut aina vaikea jättää maa muutaman vuoden jälkeen. Pari vuotta sitten en millään halunnut lähteä Lontoosta, vaikka muistin, että kokemukseni Bangkokista vuosina 1994-1998 olivat hyvin myönteiset.”

Lehtiset puolestaan saivat ekspatriaattipureman opiskellessaan Lontoossa 1990-luvun alussa. Työura alkoi kuitenkin Suomessa. “Katselimme Helsingistä maailmalle lähteviä koneita ja haikailimme mukaan. Kun tilaisuus lähdöstä Laosiin kolmisen vuotta sitten tuli, ruuti oli kuivaa”, Ville Lehtinen iskee.

Lehtisten perheessä on keskusteltu maasta toiseen liikkuvien YK-ihmisten lasten juurettomuudesta. “Juurettomuuden riski on olemassa, mutta etuina ovat kielten oppiminen ja kansainvälisyys. Olemme kuitenkin päättäneet, että palaamme Suomeen, kun Jollen peruskouluikä lähestyy. Haluamme, että hän saa koulussa elämän läpi kestäviä ystävyyssuhteita.”

Monet ekspatriaatit myöntävät, että paikalliseen kulttuuriin on vaikea päästä sisään ja paikallisia ystäviä on vähän. “Lontoossa meillä oli laaja suomalainen ystäväpiiri ja täälläkin olen tekemisissä lähinnä muiden ekspatriaattien kanssa. Miehelläni on thaimaalaisia työkavereita, mutta minulla on oikeastaan vain yksi thaimaalainen ystävä, entinen kotiapulaiseni”, Päivi Hietala pohtii.

Ulkomailla asumisesta huolimatta Hietalat tuntevat itsensä hyvin suomalaisiksi. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ole mielessä. “Emme ole miettineet sitä ollenkaan. Olemme täällä vielä ainakin kaksi vuotta. Suomessa ei ole mitään sellaisia sitoumuksia, mikä pakottaisi meidät palaamaan.”

“Tunnen itseni enemmän siirtolaiseksi”

              Intialaisen Shalmali Guttalin työ on vienyt häntä ympäri Kaakkois-Aasiaa.

Intian Chennaista otoisin oleva Shalmali Guttal kertoo joutuneensa Laosiin lähes sattumalta. “Opiskelin Yhdysvalloissa, jossa tapasin aviomieheni Randyn. Olimme jo päättäneet muuttaa Intiaan, kun näimme ilmoituksen, jossa World Education -järjestö haki työntekijöitä Laosiin. Lähdimme sinne kahdeksi vuodeksi, mutta viivyimme kahdeksan.”

Laosissa Shalmalin ja Randyn tehtävänä oli laatia maalle epämuodollisen aikuiskoulutuksen ohjelma kouluministeriötä varten. Ohjelma laajeni, pariskunnan työsuhteita jatkettiin ja he viettivät entistä enemmän aikaa maakunnissa. Usein he matkustivat samaan aikaan, mutta eri puolille maata.

“Aika Laosissa on edelleen lähinnä sydäntäni. Maaseudulla vietin aikaa kylän naisten kanssa ja Randy hoiti puutarhaa.”

Pääkaupungissa Vientianessa Randy sai jatkaa puutarhanhoitoa, mutta siellä pariskunta myös tutustui muihin ekspatriaatteihin. Noin kymmenen hengen porukka tapasi säännöllisesti ja mietti kriittisesti maailman ja Laosin tilannetta. “Mukana oli myös pari laoslaista. Useimmat ovat edelleen vihkiytyneitä Mekong-aktivisteja.”

Sitten Laosin vuosien pari on risteillyt Bangkokin, Intian ja Kambodzhan väliä. Nyt he asuvat taas Bangkokissa.

“Koska puhun thain ja laon kieltä, tunnen itseni enemmän siirtolaiseksi kuin ekspatriaatiksi. Uskon kuitenkin, että muutamme eläkepäiviksi tai jo aiemmin Intiaan. Se on kuitenkin kotimaani. Voisin toki asua myös Laosissa”, vajaa viisikymppinen Shalmali toteaa.

”Latinalainen Amerikka oli ensimmäinen rakkauteni”

Harvalla on sellaista kokemusta maailmalta kuin kuusikymppisellä Skotlannista kotoisin olevalla ulkomaankirjeenvaihtaja James Pringlellä. Hän lähti uutistoimisto Reutersin keikalle Dominikaaniseen tasavaltaan vuonna 1964 ja on sen jälkeen käynyt 165 valtiossa ja pitänyt majapaikkaansa kauemmin noin tusinassa maassa.

“En opiskellut lehtimieheksi, vaan menin nuorena poikana töihin paikallisen lehden toimitukseen ja opettelin iltaisin pikakirjoitusta, koska halusin reportteriksi. Pääsin lopulta Reutersille, koska minulla oli muutaman vuoden kokemus rikostoimittajan työstä ja olin oppinut espanjaa viettäessäni vapaavuotta Meksikossa. Latinalainen Amerikka oli ensimmäinen rakkauteni.”

Karibiaa seurasivat kirjeenvaihtajapostit New Yorkissa, Vietnamissa, Kuubassa ja Itä-Afrikassa. Yhdeksän Reuters-vuoden jälkeen Newsweek pestasi Pringlen kirjeenvaihtajaksi Etelä-Amerikkaan. Buenos Airesin jälkeen hän muutti Nairobiin, Bangkokiin, Beirutiin ja Pekingiin, kuhunkin kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Viimeiset kaksikymmentä vuotta Pringle on ollut Times of Londonin kirjeenvaihtaja ja sittemmin vapaa toimittaja.

Hieman ujolta ja akateemiselta vaikuttava Pringle on kokenut pommituksia Vietnamissa, nähnyt nälänhädän Biafrassa ja tavannut lapsisotilaita Sierra Leonessa. Hän kertoo onnen olleen mukana, sillä moni toimittajakollega menehtyi kriisialueilla.

Kirjeenvaihtajana ollessaan Pringle sai asua parhaimmissa hotelleissa ja haastatella lukuisia valtionpäämiehiä. “En itse asiassa pidä viiden tähden hotelleista, sillä ne ovat liian steriilejä. Pienet majapaikat ovat paljon kiinnostavampia. Hyvä osoite paransi kuitenkin kirjeenvaihtajan statusta, sillä viranomaiset kysyivät aina, missä asun. Nyt kirjeenvaihtajia on vähemmän, sillä lehdet karsivat kustannuksia.”

Skotlantiin Pringle ei ole aikeissa palata. Hänellä ja vaimollaan on kerrostaloasunto Bangkokissa sekä talot Kambodzhassa ja Ranskassa. “Vietnamin sota muutti minut. Sen jälkeen olen tuntenut Kaakkois-Aasian läheisimmäksi, tapasin vaimonikin Kambodzhassa. Jäämme tänne, ellemme sitten muuta Latinalaiseen Amerikkaan.”

Angkor Watin khmer-temppeleillä ja Machu Picchun inkaraunioilla on erityinen paikka arkeologiaa harrastavan, kotimaansa kokonaan taakse jättäneen maailmankansalaisen sydämessä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007