Kestävä kehitys on kaikkien mielestä tärkeää. Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä siihen panostaminen vaatisi?

”Meidän pitäisi lähteä siitä, että kaikessa kehityspolitiikassa pyritään kestävään kehitykseen”, ministeri Väyrynen totesi elokuun puolivälin kansalaisjärjestökuulemisessa. Siellä keskusteltiin uuden hallituksen kehityspoliittisesta ohjelmasta.

Ministeri johti ulkoministerinä vuonna 1992 Suomen valtuuskuntaa YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa Rio de Janeirossa. Riossa huomioitiin kaikki kestävän kehityksen pilarit – taloudellinen, yhteiskunnallis-sosiaalinen ja ympäristökestävyys – mutta ympäristönäkökulman vahvistaminen oli päivän sana.

”Kehityspolitiikassa kyllä painotetaan kestävää kehitystä, mutta monta kertaa taloudellista, sosiaalista ja yhteiskunnallista kestävyyttä painotetaan ympäristökestävyyttä enemmän”, ministeri harmitteli.

Tuttavani vitsaili keski-ikäisistä miehistä. ”Mitä ei ole tapahtunut heille itselleen, ei ole oikeastaan tapahtunut”, hän viittasi Väyrysen haluun palata 15 vuoden takaisen ulkoministerikautensa linjauksiin.

Väyrysen haikailussa on kuitenkin pointtinsa. Ympäristötavoitteita on poljettu esimerkiksi Suomen Kansallisessa kestävän kehityksen strategiassa. Tavoitteeksi asetettiin hyvinvoinnin luominen luonnon kantokyvyn rajoissa, mutta strategiatyöhön osallistuneiden järjestöjen mielestä taloudellisen kilpailukyvyn tavoittelu ajoi ympäristötavoitteiden yli. Strategia linjaa, että ”kestävään kehitykseen tähtäävässä strategiassa ja politiikassa vahvistetaan erityisesti yhteiskunnan ja kansalaisten innovaatio- ja muutoksenhallintakykyä”.

Tästä huolimatta toivon, ettei keskustelu kestävästä kehityksestä typisty ympäristökeskusteluksi. Meillä on kestävän kehityksen tavoitteesta enemmänkin opittavaa.

Yhteiskunnallis-sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden varmistaminen ovat edelleen tärkeitä ohjenuoria Suomen kehityspolitiikalle.

Jotta kehitysyhteistyöllä on oikeasti kestäviä vaikutuksia, sen tulee lähteä köyhien ihmisten omien ponnistusten tukemisesta, ei ”avunantajien” intresseistä. Oikeissa olosuhteissa tämä tarkoittaa esimerkiksi projektiavun muuttamista ministeri Väyrysen kyseenalaistamaksi budjettitueksi, joka myönnetään kehitysmaiden hallitusten omiin köyhyyden vähentämissuunnitelmiin.

Eikä kestävää muutosta saavuteta, jos ei tartuta köyhyyttä aiheuttaviin rakenteisiin, kuten epäreiluun kauppapolitiikkaan. Eli on tärkeää ottaa köyhyysvaikutukset huomioon myös muussa toiminnassa kuin kehitysyhteistyössä. Kehityspoliittisen johdonmukaisuuden tavoittelu kunniaan!

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007