Nykymuotoinen internet juhli juuri 15. syntymäpäiväänsä, PC saavutti 25 ikävuoden merkkipyykin elokuussa ja kännykkäliittymien määrä ylitti maailmassa kahden miljardin rajan vuosi sitten. Kehitys ei ole kuitenkaan jakautunut tasaisesti – tässäkään asiassa.

YK:n kauppa- ja teollisuusjärjestö UNCTAD laittoi heinäkuussa julkaistussa raportissaan 180 maata jonoon sen mukaan, millaiset mahdollisuudet niiden kansalaisilla on käyttää tieto- ja viestintäteknologiaa. Maailman verkottuneimmaksi maaksi arvioitiin Luxemburg, ja Suomi oli sijalla 11. Häntäpään paikoista suurin osa meni muutamaa aasialaista poikkeusta lukuun ottamatta Saharan etelänpuoleisen Afrikan maille.

Raportissa muistutetaan maan varallisuustason vaikutuksesta kykyyn käyttää verkkoa. Korkean tulotason maissa ei 20 tunnin netissä roikkumiseen saa kulumaan kuin puolitoista prosenttia keskimääräisistä kuukausituloista, kun taas köyhimmissä maissa sama aika netissä maksaa jo yli kahden ja puolen kuukauden palkan.

Digitaalisen kuilun umpeen kuromisesta on puhuttu paljon: yksi pitää tietotekniikan leviämistä köyhyyden poistamisen kannalta välttämättömänä, toinen taas ratkaisee tieto- ja viestintäteknologialla niin terveyteen kuin terrorismiinkin liittyvät ongelmat.

Kuilun reunalta toiselle on tähyilty jo pitkään, mutta matka ei näytä juuri lyhentyneen. Digitaldivide.org -sivustosta vastaava, Harvardissa opettanut Craig Warren Smith on koonnut sivustolle listan asioista, joissa hänen mielestään mentiin digikuilun suhteen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana metsään. Kun painotettiin, että kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus käyttää tietokoneita, jäi vähemmälle huomiolle, mitä hyötyä tietokoneiden käytöllä saavutettaisiin. Smithin mukaan nyt pitäisikin keskittyä löytämään sellaisia teknologisia ratkaisuja, joiden tulokset hyödyttävät köyhimpiä.

Tasa-arvon airut: kännykkä

Uutta teknologiaa tutkinut kehitysmaatutkimuksen lehtori Jussi Raumolin muistuttaa, ettei nykyinen usko teknologiaan köyhyyden ratkaisijana ole mikään uusi ajatus. Samat ajatuskulut olivat keskustelussa esillä jo 1960- ja 70-luvuilla.

”Vaikkapa hyvä opetus ei ole tekniikasta kiinni, vaan siitä, että on hyvät opettajat, kouluja ja oppikirjoja”, Raumolin sanoo.

”Jos katsoo tilastoihin, niin radio on ylivoimaisesti käytetyin väline kehitysmaiden maaseudulla, sillä se on riippumaton sähkövirrasta. Useimmissa Afrikan maissa sähköt on vain alle kymmenellä prosentilla väestöstä. Eihän moderni teknologia tavoita kuin kaupunkien eliitin”, hän muistuttaa.

Toisaalta kännykkää on sanottu ensimmäiseksi esimerkiksi teknologiasta, jota löytyy määrällisesti enemmän kehitysmaista kuin kehittyneistä maista. Ensimmäisen miljardin kännykän myyminen kesti 12 vuotta, mutta seuraava miljardi lähti kaupan hyllyiltä kuluttajien taskuun jo kahdessa ja puolessa vuodessa. Nopeimmin on kasvanut nimenomaan halpojen peruskännyköiden kysyntä.

Monissa kehitysmaissa on hypätty yhden vaiheen – lankapuhelimen – yli liki kokonaan. Siinä missä tavallista puhelinlinjaa voi joutua odottamaan pitkäänkin, onnistuu kännykkäliittymän avaaminen yleensä sujuvammin. Etenkin ennalta maksettavat prepaid-liittymät ovat suosittuja: palveluntarjoajan ei tarvitse olla huolissaan käyttäjän kyvystä maksaa laskuaan eikä käyttäjän pelätä puhelinlaskua.

Kännykän etuna on se, että se muokkautuu moneen ja vastaa inhimilliseen perustarpeeseen pitää yhteyttä toisiin ihmisiin. Sen avulla liikkuu helposti arkipäivän tärkeää tietoa, kuten vaikka se, mitä lähimmän kaupungin markkinoilla maksetaan niistä tuotteista, joita omalla pellolla kasvaa.

Kenen taskuun raha valuu?

Kukaan ei voi varmasti tietää, miltä arkinen viestintäteknologia kymmenen vuoden päästä näyttää. Moni veikkailee puhelimen ja tietokoneen hiljalleen tapahtuneen lähentymisen johtavan siihen, että pian yksi vempele riittää hoitamaan sen, mihin nyt vielä tarvitsemme kasan teknologiaa. Toisaalta kuluttaja on arvaamaton: kännykän käyttäjistäkin valtaosa käyttää puhelintaan suunnittelijoiden harmiksi lähinnä vain puhumiseen.

Tietokoneiden ja puhelinten valmistajia tietenkin kiinnostaa se, kuka saa kuluttajien viestintäteknologiaan käyttämät rahat omaan pussiinsa. Samaa pohtivat myös kehitystutkijat.

Tällä hetkellä suurin osa tieto- ja viestintäteknologiaan kehitysmaissa käytettävistä laitteista on tuontitavaraa. Runsas tuonti puolestaan pahentaa jo ennestään huonolla tolalla olevaa kauppavajetta. Kun kännykät ja tietokoneet yleistyvät kehitysmaissa, virtaa niistä maksettu raha pois kehitysmaiden omasta taloudesta laitteita valmistavien firmojen kassaan.

Myös nimenomaan kehitysmaita varten suunnattuja teknologiahankkeita riittää. Vuosikymmenen alkupuolella kehitysmaiden markkinoille suunniteltiin helppokäyttöistä Simputer-nimistä tietokonetta. Vuonna 2002 tuotantoon tulleiden yksinkertaisten tietokoneiden myynti jäi kuitenkin vain murto-osaan toivotusta, eikä simpuuttereista ole kuultu enää aikoihin.

Tällä hetkellä suurisuuntaisin hanke on yhdysvaltalaisen MIT-yliopiston suojissa kehiteltävä sadan dollarin kannettava. One Laptop per Child -hankkeen kunnianhimoisena tavoitteena on saada kannettava tietokone miljoonille koululaisille eri puolilla kehitysmaita. Värikäs ja vankkatekoinen kone ei tule myyntiin, vaan hankkeeseen mukaan lähtevien valtioiden toivotaan ostavan niitä koululaisille jaettavaksi.

Nyt vähemmän varakkaiden ostovoimaan ja tietokoneen tarpeeseen ovat heränneet myös markkinoiden suurvisiirit. Microsoft on kehitellyt kasvaville markkinoille suunnatun FlexGo -maksutavan, joka lanseerattiin kesällä Brasiliassa. Siinä tietokoneesta maksetaan ostettaessa vain osa sen hinnasta. Loput kauppahinnasta maksetaan omalaatuisella osamaksujärjestelyllä: omaan tietokoneeseen ladataan käyttöaikaa samaan tyyliin kuin prepaid-kännykkään puheaikaa.

Katkon kestävää softaa?

Bangkokissa sijaitsevan Asian Institute of Technology -yliopiston tieto- ja viestintäteknologialinjalla haetaan vastauksia siihen, miten teknologiaa voidaan parhaiten soveltaa alueen tarpeisiin. Suomenkin tukema AIT tarjoaa eri puolilta Aasiaa kotoisin oleville opiskelijoilleen perustutkinnon jälkeistä opetusta, maisteri- ja tohtoriohjelmia.

AIT:llä opettava Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen lehtori Jaakko Kurhila kohtaa luennoillaan koko aasialaisen tietotekniikkaosaamisen kirjon. Oppilaiden taustat vaihtelevat, ja samalle kurssille voi sattua niin huipputeknologiaan tottunut varakas intialainen kuin Nepalin maaseudulta kotoisin oleva stipendiaatti. Opetuksessa painotetaan sitä, miten luodaan paikallisiin oloihin mahdollisimman hyvin toimivia ratkaisuja ja rakenteita.

Kurhila muistuttaa, että ennen kuin mistään teknologiasta tulee osa arkea, on se saatava osaksi tavallista infrastruktuuria.

”Harva asia on niin merkittävä, että se tulisi käyttöön pelkästään siksi, että se on olemassa”, Kurhila muistuttaa.

Tietotekniikkaa sivuavien kehitysyhteistyöhankkeiden arvioinneissa toistuu kerta toisensa jälkeen sama teema: hyvätkin hankkeet – ja tietokoneet – kaatuvat, jos ylläpitoon tarvittavat varat tai tietotaito uupuvat.

Raumolinin mukaan käytännöllisintä tietoa tieto- ja viestintäteknologian soveltamisesta kehitysmaaoloihin löytyy usein paikallisten yliopistojen tietokonekeskuksista, joissa päivittäin sompaillaan epävakaan sähkövirran, sekalaisten koneiden ja ei-yhteensopivien ohjelmistojen haasteellisessa ympäristössä. Kehitysmaissa olisi myös käyttöä paikallisiin oloihin soveltuvalle softalle: sellaiselle, joka ei olisi moksiskaan sähkökatkojen tai muiden ongelmien koneille aiheuttamasta nikottelusta.

Tieto kuuluu kaikille

Ei tarvitse olla loputtoman vanha muistaakseen ajan, jolloin Suomessakin tärkeää puhelua odotettiin kotona puhelimen ääressä ja tietoa etsittiin kirjastosta – pahvisten arkistokorttien avulla. Nokian tuotteista oli eniten hyötyä sadesäällä sinne kirjastoon kahlatessa.

Vaikka tekniikan ja sen käyttötaidon leviäminen kestää aikansa, tarjoaa verkottunut maailma mahdollisuuksia, joista ei ennen voitu uneksiakaan. Helposti unohtuu, kuinka vallankumouksellinen asia internet onkaan: tietoa voi tuottaa ja julkaista kuka tahansa. Tiedonjulkaisun helppous lisää myös tiedon avoimuutta ja auttaa pitämään päättäjiä vastuussa paitsi teoistaan myös lupauksistaan.

Kurhila puhuu ilmiöstä nimeltä social software, jossa on keskeistä sen tarjoama mahdollisuus lisätä ihmisten välistä vuorovaikutusta. Kun teknologian perusedellytykset ovat kunnossa, muokkaavat ihmiset teknologian palvelemaan omia tarpeitaan.

Nyt suosituimmiksi ovat nousemassa sivustot, joilla myös käyttäjillä on valtaa. Verkossa olevan tiedon määrä on niin suunnaton, että muiden käyttäjien suositukset ovat arvossaan. Käyttäjät myös kokoavat ja arvioivat tietoa. Suurin yksittäinen hanke lienee vapaaehtoisvoimin koottu, vapaasti muokattava tietosanakirja Wikipedia, jonka englanninkielisessä versiossa on jo yli 1,3 miljoonaa artikkelia.

”Wikipedian kaltaista konseptia ei olisi voinut olla edes olemassa ennen internetiä”, Kurhila sanoo.

Vaikka valtaosa internetin sisällöstä on yhä englanninkielistä, on muunkielisen sisällön suhteellinen määrä nopeassa kasvussa. Wikipedia löytyy jo 229:llä eri kielellä. Muutamat kieliversiot ovat vasta parin sivun kokoisia, mutta yli sadalla kielellä artikkeleita löytyy jo tuhansia.

Jo nyt netti taipuu moneen. Sen kautta voi missä tahansa kuunnella vaikkapa chileläistä radiokanavaa, katsoa Ruandan television lähetyksiä tai tarkistaa aamun uutiset bangladeshiläisestä lehdestä. Edellyttäen, että sähköt toimivat eikä kone kaadu.

Kommentti:

Apua! Tää jumittui!

Tarvitaan melkoista kylmäpäisyyttä kytkeä verkkoon tietokone, jossa ei ole ajan tasalla olevaa virussuojausta ja palomuuria. Täytyy olla todellinen onnenpekka, jos suojaamaton kone vielä viikon päästä toimii moitteettomasti.

Tuntuu siltä, että digitaalisesta kuilusta kirjoittavat elävät maailmassa, jossa viruksia ei esiinny, sillä vain äärimmäisen harva raportti muistaa mainita virusohjelmat tai palomuurit. Ehkä digikuilusta kirjoitetaankin eniten juuri kuilun paremmalla penkalla: siellä ei edes muisteta aikaa, jolloin virus oli paha peikko, joka saattoi koska tahansa syödä suihinsa laiskan varmuuskopioijan vuoden työn.

Jotta saa verkkoon liitetyn koneensa suojattua, täytyy joko olla tarpeeksi varakas maksaakseen jatkuvasti päivittyvistä suojauksista tai sitten varsinainen tietovelho, joka pysyy perillä siitä, mistä milloinkin saa parhaan ilmaisen ohjelmiston. Lisäksi pitäisi osata asentaa tarvittavat ohjelmat ja ratkoa eri ohjelmistojen yhteensopimattomuudesta seuraavat pulmat. Vapaan lähdekoodin ohjelmistot eivät nekään ole oikotie onneen, sillä tavallinen tumpelotason käyttäjä ei edes tiedä, miten sellaisen saisi koneelleen ilmestymään.

Valtaosaa tietokoneen käyttäjistä kiinnostaa koneen ja ohjelmistojen sielunelämä yhtä vähän kuin bussimatkustajaa linja-auton moottorin yksityiskohdat. Todella hyödyllinen verkkoon liitetystä tietokoneesta tulee vasta siinä vaiheessa, kun tietoturva on sellaisella tasolla, ettei tavallisen käyttäjän tarvitse tietää mitään koko asiasta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2006