Suomessa kansalaiset ovat syntymästään lähtien viranomaisten kirjoissa ja kansissa, halusivatpa he sitä tai eivät. Väestörekisterikeskus antaa vastasyntyneille henkilötunnuksen, jonka avulla viranomaiset rekisteröivät tietoja kansalaisten tekemisistä.
Kansalaisista kerätään tietoja väestörekisterin lisäksi lukuisiin muihin rekistereihin. Verottaja pitää kirjaa tuloista ja varallisuudesta, kansaneläkelaitos eläkkeistä ja sosiaalietuuksista, kunnallinen sosiaalitoimi omista asiakkaistaan, poliisi pitää rikosrekisteriä ja maistraatit osoiterekisterejä .
Rekistereihin kertyy monenlaista tietoa kansalaisten elämästä ja toiminnasta. Usein puhutaankin, että ”isoveli” valvoo lähes jokaista liikettämme.
Mutta entäpä jos isoveli ei valvoisikaan? Mitä tapahtuisi, jos viranomaiset tai muut rekisterinpitäjät eivät tallentaisi tietoja toiminnastamme tietokantoihinsa? Tai millaista olisi elää maassa, jossa viranomaisten rekisterit olisivat puutteellisia.
Ehkä dramaattisimmat ja pitkäaikaisimmat ongelmat aiheutuvat siitä, että syntymää ei rekisteröidä. Unicefin vuosiraportin, The State of the World’s Children 2006: Excluded and Invisible, mukaan puolet kehitysmaissa syntyvistä lapsista jää rekisteröimättä.
Raportin mukaan joka vuosi yhteensä 50 miljoonaa lasta maailmassa jää vaille kansalaisuutta ja tähän kuuluvia perusoikeuksia, kuten koulutusta tai äänioikeutta. Koulun ovet eivät avaudu ilman syntymätodistusta eikä äänestäjäksi rekisteröityminen onnistu. Samoin kattavan verotusjärjestelmän rakentaminen on vaikeaa, mikäli kaikkia kansalaisia ei ole kirjattu väestörekisteriin.
Puutteellinen väestörekisteri vaikeuttaa myös tilastointia, ja suomalaisittain niinkin itsestään selvä seikka kuin väkiluku saattaa perustua epäluotettaviin väestölaskentoihin. Monien kehitysmaiden todellinen väkiluku on korkeampi kuin tilastoitu. Vastaavasti yleisesti käytetty taloudellinen indikaattori, bruttokansantuote henkeä kohden, on todellisuudessa alhaisempi kuin tilastot osoittavat, koska tilastoissa ilmoitettu BKT henkeä kohden on laskettu suhteessa viralliseen väkilukuun.
Kun tilastot eivät kerro totuutta vallitsevasta tilanteesta, köyhyys- tai lukutaito-ohjelmien mitoittaminen on vaikeaa, koska ei ole olemassa luotettavaa tietoa köyhyydessä elävien tai lukutaidottomien todellisesta määrästä.
Samoin kiinteistö- tai maarekisterin puutteellisuus vaikeuttaa ihmisten elämää. Monissa kehitysmaissa ihmiset eivät saa pankista lainaa, koska heillä ei ole vakuuksia. Vakuuksien puuttuminen johtuu siitä, että he eivät voi todistaa omistavansa asuntoaan, koska sitä ei löydy kiinteistörekisteristä. Puutteelliset maarekisterit taas aiheuttavat kiistoja siitä, kuka minkin maa-alueen lopultakin omistaa.
On siis monia hyviä syitä puolustaa väestö- ja muiden viranomaisrekisterien ylläpitoa ja kehitysmaiden viranomaisrekisterien kehittämistä. Samaan aikaan on kuitenkin kannettava huolta yksilöiden tietosuojasta. Väestö- tai muihin viranomaisrekistereihin ei pidä kirjata tietoja esimerkiksi etnisestä ryhmästä, uskontokunnasta, poliittisesta mielipiteestä tai seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Ne kuuluvat yksilönsuojan piiriin.
Rekisterit voivat joutua vääriin käsiin, ja silloin seuraukset voivat olla arvaamattomat. Tunnettu esimerkki on Hollannin miehitys toisessa maailmansodassa. Gestapolle oli helppoa vangita hollantilaiset juutalaiset, koska väestörekisteri kertoi, kuka on juutalainen ja missä osoitteessa kukin asuu.
Kirjoittaja on maailma.net-portaalin koordinaattori.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2006