Sambialaisella Maria Njamolla on liikenaisen mieli.Maria Njamo, 63, ottaa vierailijat vastaan kotinsa olohuoneessa. Elegantti rouva ohjaa vieraat leopardikuvioisille sohville ja kääntää television pienemmälle.
“Korkokenkiä käytän joka päivä. Jos laitan jalkaani matalakorkoiset kengät, minusta tuntuu etten ole vielä käynyt kylvyssä”, hän toteaa topakasti.
“Meillä vanhoilla ihmisillä ei ole juuri mitään tekemistä, istumme vain kotona kaiket päivät”, sanoo Maria Njamo pilke silmäkulmassaan.
Sitten hän kertaa viikko-ohjelmaansa, joka ei kuulosta kotona istumiselta. Njamo on aktiivijäsen seurakunnassa, jossa hänen edesmennyt miehensä työskenteli pastorina. Maanantaisin hän kiertää naapurustossa kertomassa uskonasioista, tiistaisin hän kertaa sunnuntain raamattupiirin opetuksia ja torstaisin seurakunnan naiset kokoontuvat siivoamaan kirkkoa ja tekemään käsitöitä. Lisäksi naiset vierailevat sairaaloissa jakamassa ruokaa ja saippuaa.
Kaiken tämän lisäksi Maria Njamo huolehtii aidsia sairastavasta pojastaan ja tämän perheestä. Njamolla on yhteensä viisi lasta ja kymmenen lapsenlasta. Yksi hänen tyttäristään huolehtii edesmenneen sisarensa lapsista.
Maalta kaupunkiin
Maria Njamon syntymäkoti Luapulan maakunnassa oli perinteisessä kyläyhteisössä. Osa sisaruksista asuu edelleen siellä ja viljelee maata. Njamo itse muutti kotoa nuorena tyttönä ja opiskeli opettajaksi. Hän ehti toimia unelma-ammatissaan muutaman vuoden, kunnes hänen elämäänsä astui mies. Vaimon työnteko ei sopinut puolisolle, joten Njamo luopui ammatistaan.
Aviomiehen kuoleman jälkeen perheen toimeentulosta huolehtiminen jäi Njamon harteille. Perinteen mukaan sukulaiset tuovat hautajaisiin rahaa lesken ja perheen turvaksi. Nämä rahat hän päätti käyttää liiketoiminnan aloittamiseen, sillä lapset olivat vielä pieniä ja koulunkäynti kallista.
“Ryhdyin myymään okraa ja muita vihanneksia torilla. Vihannekset haimme suurissa säkeissä maaseudulta ja liftasimme takaisin. Veljeni oli kuitenkin sitä mieltä että touhu oli liian vaarallista, joten siirryin myymään kalaa, joka haettiin läheisestä kaupungista”, hän kertoo.
Kaupanteon Njamo joutui lopettamaan vuonna 1995, kun hän halvaantui ja joutui sairaalaan lähes vuodeksi. Lääkärit ennustivat ettei Njamo enää kävelisi, mutta hän parantui kuin ihmeen kautta.
“Minulla ei ole enää tarpeeksi energiaa, mutta haluaisin edelleen harjoittaa liiketoimintaa. Minulla on liikenaisen mieli, ihailen ihmisiä jota tekevät kauppaa”.
Nyt tilanne on taloudellisesti epävarma. Eläkkeestä kysyttäessä Njamo puhkeaa hersyvään nauruun – anglikaanisen kirkon papeilla ei ole eläketurvaa, saatika heidän vaimoillaan.
Arvaamaton vanhuus
Sambiassa vanhuus on saavutus, ja iäkkäitä ihmisiä kunnioitetaan. Myös Njamo kokee saavansa osakseen arvostusta. “Liikaakin! Minulle tarjotaan aina istuin, vaikka se olisi talon ainoa. Nuoret parit kysyvät jatkuvasti neuvoja, etenkin avioliittoon liittyvissä asioissa”.
Kuolemaa hän ajattelee silloin tällöin. “Ehkä siksi minulla on niin korkea verenpaine”, hän nauraa, mutta vakavoituu sitten. “Kuolema tuntuu pelottavalta, vaikka kristittynä tiedän että hyviä tekoja tehneet pääsevät taivaaseen. Kannan huolta lapsenlapsistani, sillä omat lapseni eivät voi hyvin”.
“Näköni alkaa heiketä, mutta muuten olen onneksi energisempi kuin monet muut. Toisaalta vanhuus on ennalta-arvaamaton. Mitä tahansa ruuminosaa voi alkaa särkemään milloin tahansa. Mutta en halua istua kotona toimettomana, vaan yritän tehdä pieniä asioita siellä täällä”.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2006