Viime syyskuisen huippukokouksensa päätteeksi kaikki YK:n jäsenvaltiot hyväksyivät periaatteen, jonka mukaan on ensisijaisesti hallitusten velvollisuus estää rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset, kansanmurhat ja etniset puhdistukset. Tässä tulee käyttää ”sopivia ja tarpeellisia keinoja”. Jos hallitukset epäonnistuvat, kansainvälisen yhteisön on YK:n välityksellä käytettävä ”asianmukaisia diplomaattisia, humanitaarisia ja muita rauhanomaisia keinoja” asukkaiden suojelemiseksi.
Sitoutumalla suojeluvelvoitteeseen kansainvälinen yhteisö on ensi kerran tunnustanut, että vakavat ihmisoikeusloukkaukset jo sinällään vaativat, että kansainvälinen yhteisö puuttuu asiaan. Perinteisesti ajateltiin toiminnan riippuvan siitä, uhkaavatko loukkaukset kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.
On liian varhaista sanoa, onko kyse todellisesta läpimurrosta kohti ajattelua, että oikeutta elämään on puolustettava. Poliittisilla sitoumuksilla on merkitystä vain silloin, kun ne myös toteutetaan. Voidaan kysyä, onko YK:lla – eli sen jäsenvaltioilla – todella voimaa ja tahtoa täyttää suojeluvelvoite hajoavissa valtioissa.
Tavallaan siinä on kuitenkin koko hankkeen mielekkyys. Suojeluvelvoitteen käsite luo perustan puuttua asioihin niissäkin tilanteissa, jossa olemme vain jatkuvasti sietäneet sitä, että oikeutta elämään loukataan.
Oikeus elämään on kaikkien muiden ihmisoikeuksien kulmakivi. Sen täysi toteutuminen on varmin keino estää YK:n syyskuussa listaamat joukkomittaiset loukkaukset.
Suojeluvelvoitteen rajaaminen vain alussa lueteltuihin kansainvälisiin rikoksiin – niin vakavia ja kammottavia kuin ne ovatkin – johtaa kuitenkin harhaan ja kahlehtii tarpeettomasti ajatteluamme.
Voidaan väittää, että köyhyys, nälkä, koulutuksen ja terveydenhuollon puute, voimavarojen epätasainen jakautuminen, syrjintä sekä lain ja oikeuden puuttuminen tai horjuminen luovat enemmän turvattomuutta, johtavat suurempaan epävakauteen ja vaarantavat enemmän ihmishenkiä kuin ne äärimmäiset rikokset, joihin suojeluvelvoite nykyisin keskittyy.
New Yorkin YK-huippukokouksen retoriikka ei johda mihinkään niin kauan kuin pitäydymme vanhoihin julkilausumattomiin käsityksiin – että ihmisoikeudet ovat perimmältään valtion edulle vastakkaisia tungettelijoita, ja että ihmisoikeusloukkaukset antavat aihetta huoleen vain silloin, kun ne uhkaavat mittasuhteillaan kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Silloin emme myöskään ymmärrä, että kollektiivinen turvallisuus rakentuu jokaisen yksilön hyvinvoinnille.
Optimismille on kuitenkin perusteita.
Ensinnäkin valtion suvereenisuuden kunnioittaminen on onnistuttu liittämään sen ymmärtämiseen, ettei se vapauta kansainvälistä yhteisöä vastuustaan suojella ihmisoikeuksia ja rangaista niitä joukkomitassa rikkoneita.
Toiseksi suojeluvelvoite keskittyy loukkausten ennalta ehkäisyyn yhtä paljon tai enemmänkin kuin sellaisten lopettamiseen.
YK:n pääsihteeri Kofi Annan julisti 1998, että 21. vuosisata tulee omistaa ongelmien ennaltaehkäisylle. Minä näen suojeluvelvoitteen julistuksena yhteisestä ehkäisypolitiikasta, joka ei puutu ainoastaan toteutuneisiin loukkauksiin oikeutta elämää vastaan, vaan myös niiden syihin. Tätä lähestymistapaa edellyttävät niin laki, moraali kuin tehokkuuskin.
Oikeutta elämään ei nykymaailmassa uhkaa pahiten sota tai mielivaltainen tappaminen. Joka vuosi noin 530 000 naista kuolee raskauteen tai synnytykseen ja yli kymmenen miljoonaa lasta menehtyy alle viisivuotiaana. Puhdas vesi puuttuu yli miljardilta ihmiseltä; ilman kunnon wc:tä ja viemäriä elää 2,6 miljardia. Nämä syyt levittävät tauteja, jotka tappavat arviolta 3 900 lasta joka päivä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elää 25 miljoonaa hiv-tartunnan saanutta, joista vain neljä prosenttia saa tarvittavaa lääkitystä. Pelkästään viime vuonna aids surmasi yli kolme miljoonaa ihmistä.
Nuo kuolemat loukkaavat ihmisoikeuksia ja uhkaavat ihmisten turvallisuutta yhtä lailla kuin mielivaltaiset pidätykset ja kidutukset. Ne loukkaavat räikeästi uhriensa oikeutta elämään, uhkaavat turvallisuutta ja tukahduttavat inhimillistä kehitystä. Ne vaativat myös yhtä kiireesti vastauksia kansallisella, alueellisella ja kansainvälisellä tasolla. IPS
Kirjoittaja on YK:n ihmisoikeusvaltuutettu.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2006