Kehitysavun määrästä käydään kiivasta keskustelua. Yhdistyneiden kansakuntien asettamaa 0,7 prosentin tavoitetta vastustavat vetoavat usein tarpeeseen parantaa kehitysavun laatua. Itsekäs perusajatus on, että kun vaaditaan niitä köyhiä siellä kaukana satsaamaan laatuun, niin meidän rikkaiden ei tarvitse antaa omastamme niin paljon.
Kehitysyhteistyössä laatuun satsaaminen on kaikkien etu. Hyvälaatuinen kehitysyhteistyö tietenkin auttaa paremmin kuin huonolaatuinen. Ja kun samalla nostetaan kehitysyhteistyövarojen määrää suunnitelmallisesti kohti YK:n tavoitetta, niin johan poistuvat nälkä ja muut vitsaukset maailmasta. Tai ainakin lievittyvät tehokkaammin kuin nykyisellään.
Hyvä esimerkki huonolaatuisesta tuesta kehitykselle on avun sitominen tavaroiden ja palvelujen ostoon antajamaasta. Lopettamalla avun sitominen voitaisiin samalla lopullisesti haudata heitot suomalaisista traktoreista, jotka apuprojektin jälkeen jäävät seisomaan käyttämättöminä varaosien puutteen takia. Tällä hetkellä Suomen kehitysavusta tätä sidottua apua on noin 14 prosenttia.
Kun yhdistetään kehitysyhteistyö ja talous, pitäisi ykkössijalla olla pienten yritysten tukeminen. Köyhissä maissa valtaosa väestöstä saa elantonsa pienyrittämisestä. Kiinalaisessa kylässä voi yrittää jo tarjoamalla pyöräilijöille palveluita pyöränpumpun ja pyöränkuminpaikkojen avulla. Turistikohteiden rannoilla taas yrityksen tuotevalikoima – limonadipullot – voi mahtua olalla kulkevaan kylmälaukkuun. Pienikin luotto voi auttaa perustamaan vähän paremman pyöräkorjaamon, tai vähän paremman kioskin.
Sen sijaan erityisen huolestuttavaa on, että kehitysyhteistyövaroilla alettaisiin tukea kehitysmaissa toimivia ulkomaalaisia yhtiöitä, kuten Suomen luonnosvaiheessa olevassa liikekumppanuusohjelmassa ehdotetaan. Kehitysmaissa toimivien yritysten menestys harvoin luo vaurautta itse maalle. Silti kilpailu yrityksistä on kovaa. Yhtenä houkutuskeinona kehitysmaat käyttävät yrityksille suunnattuja mittavia verohelpotuksia. Usein laillisen ja puolilaillisen verosuunnittelun myötä maasta ulos virtaava raha ylittää moninkertaisesti kehitysavun määrän.
Yhtenä ylikansallisten yritysten houkuttelukeinona kehitysmaat käyttävät vapaatuotantoalueita.
Yritysten niillä saamat edut ovat mittavia. Esimerkiksi vuonna 2002 Namibiassa aloittanut Ramatex sai 99 vuoden verovapauden ja maankäyttöoikeuden sekä mittavat tuonti- ja vientitullivapaudet. Lisäksi malesialaisomistuksessa olevalle tekstiiliyhtiölle annettiin tukea vesi- ja sähkömaksuihin sekä yli 10 miljoonan euron arvosta rahallista tukea tehdasalueen rakentamiseen. Vastineeksi kaikesta tästä riitti, että Ramatex lupaili Namibiaan noin 7000 työpaikkaa.
🙁
Valtionvarainministeriö ja ulkoministeriö neuvottelevat 6.3. Kepa on koonnut yli sadan järjestön allekirjoittaman vetoomuksen kehitysavun noston puolesta. Ministeri Heinäluoma ei kuitenkaan ota ennen neuvotteluja kansalaisjärjestöjä vastaan. Niinpä vetoomus luovutettiin pahvi-Eerolle. Vaikutus lienee sama.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2006