Siirtolaistaustaiset ranskalaiset ovat osoittaneet useaan otteeseen mieltään ihmisarvonsa tunnustamiseksi. Kuva otettu keväällä 2005.

Laki siirtomaakauden ”positiivisista” vaikutuksista kuohuttaa Ranskassa.

Kouluja ja rautateitä. Lääkäreitä ja lukutaitoa. Oliko siirtomaakauden saldo sittenkin positiivinen? Kyllä, sanoo Ranskassa helmikuussa 2005 hyväksytty laki, jonka mukaan ranskalaisten koulujen oppikirjoissa tulee ottaa huomioon kolonialismin ”positiivinen rooli”. Kyseinen artikla lisättiin lakiin viime tingassa oikeistopuolue UMP:n edustajan Christian Vannesten toimesta, ja se meni läpi vähin äänin iltamyöhäisessä istunnossa, parlamentin ammottaessa tyhjyyttään.

Lähiöt uusia siirtomaita?

Varsinainen keskustelu alkoi vasta äänestyksen jälkeen. Maaliskuussa sen kumoamista vaativat historioitsijat ja useat rasisminvastaiset järjestöt. Kesällä laki hiersi Ranskan ja Algerian suhteita, juuri kun maiden oli tarkoitus allekirjoittaa ystävyyssopimus.

Kovin vastarinta nousi kuitenkin vasta loppuvuodesta, loka-marraskuisten mellakoiden jälkeen. Oliko lähiöiden ongelmissa kyse myös siitä, etteivät tasa-arvo ja yhtäläiset oikeudet toteudu siirtomaista tulleiden siirtolaisten jälkeläisten kohdalla? Löytäisivätkö nämä nuoret helpommin paikkansa yhteiskunnassa, jos heidän esi-isiensä historia otettaisiin paremmin huomioon?

Kyllä,vastataan Les Indigènes de la République (Tasavallan alkuasukkaat) -ryhmän julistuksessa, joka julkaistiin jo tammikuussa 2005, ennen kuin laista äänestettiin. Rasisminvastaisten ja muslimijärjestöjen sekä lähiönuorten järjestöjen lanseeraamassa julistuksessa Ranskaa luonnehditaan ”kolonialistiseksi valtioksi”, joka suhtautuu lähiöihin kuin entisiin siirtomaihinsa ja syrjii osaa väestöstä. Ryhmä sai lisää vettä myllyynsä, kun mellakoiden rauhoittamiseksi hallitus otti käyttöön hätätilalain, joka oli alunperin laadittu ­ Algerian itsenäisyyssodan aikana.
 

Orjuuden muisto

”Ranskassa se, että on musta tai arabi, tarkoittaa yhä useammin historian uhriksi julistautumista”, toteaa historioitsija Françoise Vergès. Viime vuosina yhä useammat tahot ovat ryhtyneet vaatimaan, että Ranska tunnustaisi julkisesti osuutensa orjuuteen, orjakauppaan ja siirtomaakauden tihutöihin. Vuonna 2001 Ranskassa jopa äänestettiin laista, joka julistaa orjuuden ja orjakaupan ihmiskunnan vastaiseksi rikokseksi. Laissa mainittua ”muistopäivää” ei kuitenkaan ole edelleenkään määritelty. Pääministerin asettaman komitean huhtikuussa 2005 antamat ehdotukset orjuuden ja orjakaupan perusteellisemmasta opetuksesta eivät myöskään ole saaneet vastakaikua.

Helmikuun laki herätti myös orjuuskeskustelun uudelleen henkiin. Miten on mahdollista, että yhdessä laissa tuomitaan orjakauppa ja toisessa puhutaan siirtomaakauden positiivisesta roolista? Millä tavalla Ranska suhtautuu historiansa synkimpiin sivuihin? Mikä yhteys on orjarannikoilla, siirtomailla, siirtolaisuudella ja siirtolaisten jälkeläisten kohtaamalla syrjinnällä?
 

Poliittinen myrsky

Keskustelusta seurasi poliittinen myrsky, joka tuskin heti rauhoittuu. Marraskuun lopussa oppositiossa olevan vasemmiston kansanedustajat jättivät kiistanalaisen artiklan kumoamisesta aloitteen , jonka oikeisto hylkäsi. Joulukuun alussa sisäministeri Nicolas Sarkozy joutui perumaan vierailunsa Antilleille mellakkavaaran takia. Samoihin aikoihin kaksi ministeriä, algerialaisten vanhempien poika Azouz Begag ja Antilleilta kotoisin oleva Léon Bertrand vaativat hekin artiklan kumoamista. Samalla asialla olevaan, vasemmiston joulukuussa julkaisemaan vetoomukseen oli tammikuun alussa kertynyt yli 45 000 nimeä.

Tilanteen rauhoittamiseksi presidentti Jacques Chirac totesi tammikuun alussa, että ”artikla on kirjoitettava uusiksi”. Presidentin ja sisäministerin nimittämät kaksi komissiota pohtivat paraikaa, miten se olisi mahdollista.

Oppikirjoihin ei kukaan uskalla juuri nyt koskea. Siirtomaakausi otettiin niissä näkyvämmin esille vasta vuosien 1998 ja 2002 opetussuunnitelmissa. Yksikään oppikirja ei kuitenkaan tuo esille siirtomaakauden ja siirtolaisuuden välistä yhteyttä. Ehkä puuttuva linkki onkin juuri tässä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2006