Hongkongissa joulukuussa pidetty Maailman kauppajärjestön (WTO) ministerikokous vahvisti, että monenkeskinen kauppajärjestelmä natisee liitoksissaan. Valtaosa niin köyhistä kuin rikkaistakin maista pettyi lopputulokseen, kansalaisjärjestöistä kaikki. Kun lähes kaikki hävisivät, on jotain pielessä, (peli)teoriassa tai käytännössä.
Takana on työläs rupeama – ei vain viikko, vaan puolen vuoden kiri. Maalia siirrettiin silti kauemmaksi, huhtikuuhun. Ja edessä on hien jälkeen kyyneliä, sillä vaikeimmat asiakokonaisuudet ovat vasta käsittelemättä: maataloustullien leikkaus teollisuusmaissa, kehitysmaiden oikeus säädellä julkisten palvelujensa tuottamista, niiden joustovara teollisuustullien leikkauksessa sekä köyhimpien maiden erityiskohtelu ylipäänsä.
Kauppa ja kehitys sidottiin käsitteellisesti yhä enemmän toisiinsa Hongkongissa, eikä se ole ongelmatonta. Kehitysmaita on onneksi yhä vaikeampi vetää nenästä; ne tietävät, että muutama euro lisää kehitysapua oman kauppansa avaamisen vastapainoksi on kuin täkin jatkamista lyhentämällä sitä toisesta päästä. Muutama tilkku saattaa matkalla hävitäkin.
Myös läntinen valtamedia on alkanut ihmetellä WTO:n mielekkyyttä sen sijaan, että vain harmiteltaisiin kansalaisaktivistien aiheuttamaa epäjärjestystä (jota myös suuresti paisutellaan).Onko vaihtoehdot kaluttu, onko jäljellä vain nollasummasopimuksia, joissa joku voittaa toisen kustannuksella? Tähän saakka ainakin ministeritasolla on uskottu ja uskoteltu, että monenkeskisessä neuvotteluleikissä kannatta pysyä mukana, kipukohdista huolimatta.
Maailma ilman WTO:ta?
Jossain kuitenkin pitää kaupan säännöistä sopia. Jos monenkeskisesti toimiva WTO ei siihen kykene, se tehdään alueellisesti ja kahdenvälisesti. Miltä tämä maailma näyttäisi?
Yhdysvallat ja EU olisivat vahvoilla. Niillä on tehokkaimmat taustakoneistot, ja ne voivat soveltaa analyysityötään kaupan osa-alueista pienin muunnoksin erikokoisiin ja -näköisiin vastapuoliin. Ja vääntövoimaahan näiltä mammuteilta ei kulissien takana puutu.
Brasilia ja Intia ovat riittävän isoja pitämään puolensa, vaikka saattaisivat lyhyellä aikavälillä hävitä. Nyt ne saavat ylimääräistä nostetta paitsi kasvavina kauppamahteina, myös koko kehitysmaaleirin puolestapuhujina, ja joskus myös ansiottomasti, sillä eniten myös isojen kehitysmaiden vaa’assa painaa kuitenkin oma kansallinen etu. Toki niilläkin olisi kokonsa ansiosta voitettavaa neuvotteluissa pienten ja köyhien maiden kanssa, mutta jälkimmäiset panostaisivat rajalliset resurssinsa ensiksi siihen, että ne yrittäisivät estää EU:ta ja Yhdysvaltoja kävelemästä täysin itsensä yli.
Kiina on vielä tarkkaillut verrattain syrjästä WTO kuvioita. Yksi selittäjä lienee se, että kiinalaiset tekevät usein ”hidasta” politiikkaa; katsotaan ja opitaan, kuinka systeemi toimii, ennen kuin lähdetään muokkaamaan sitä. Eräs diplomaatti kommentoikin sitä kvartaalitaloudeksi, jossa aikajänne on neljännesvuosisata. Suurempi syy ehkä on, että Kiina ei yksinkertaisesti tiedä, mitä tehdä. Maa, joka on nousemassa maailman suurimmaksi vientimahdiksi samalla kun sen kansalaisista edelleen 200 miljoonaa elää alle dollarilla päivässä, on globalisaatio itse. Jos Kiina osaisi ratkaista sisäisen kasvun ja tulonjaon ongelmat kestävällä tavalla, voisi koko kauppaa käyvä maailma ottaa mallia. Mutta ei taida kannattaa jäädä odottamaan sitä.
Vähiten kehittyneet ja pienet maat olisivat heikoimmilla. Jo nyt kauppajärjestelmä on muuttunut pikkuhiljaa niin, että niin kutsuttu syrjimättömyysperiaate korvautuu yhä enemmän suosituimmuusperiaatteella. Tämä tarkoittaa, että pienet ja kaupan volyymin näkökulmasta epäkiinnostavat maat joutuvat yhä enemmän sivustakatsojiksi. Kahdenvälisten sopimusten järjestelmässä trendi kiihtyisi nopeasti, ja lisäksi pienten neuvotteluresurssien heiveröisyys kostautuisi nykyistäkin pahemmin.
Aukkoja puolustusrintamassa
Itse asiassa vähiten kehittyneet, niin kutsutut LDC-maat, selviytyivät joulukuun neuvotteluista suhteellisen ehjin nahoin. Eivät ne varsinaisesti voittaneetkaan, sillä tulli- ja kiintiövapaan tuonnin laajennus kaikkiin teollisuusmaihin vesitettiin USA:n ja Japanin vaatimuksesta. Tämä sopimus ei ole EU:nkaan kanssa tuonut muutosta näiden maiden taloustilanteeseen, köyhyydestä puhumattakaan.
Kaikkein huonoimmat kortit jäivät niiden kehitysmaiden käteen, jotka ovat köyhiä, mutta eivät kuulu LDC-maiden luokkaan eivätkä vie maataloustuotteita. Näille lankesi puhtaasti vastaantulijan osa, sillä palveluiden ja teollisuustuotteiden kaupan vapautus liikkui taas eteenpäin. Yhä vaikeampi puolustustaistelu on edessä maissa, jotka haluavat suojata omaa orastavaa perusteollisuuttaan ja taata sen, että julkisia palveluja tarjoavat edelleen kotimaiset toimijat.
Kansalaisjärjestöt edustivat kahta leiriä, joita yhdisti syvyydeltään vaihteleva pettymys tuloksiin. Maltillisemmat olisivat olleet hiljaa suhteellisen tyytyväisiä, jos maatalouden vientituista olisi päästy nopeammin eroon, kehityskysymyksiä olisi työstetty kunnolla ja julkisten hankintojen avaamista ei olisi taas ujutettu jatkoneuvottelujen agendall,e vastoin aiempaa sopimusta. Mutta nämä eivät toteutuneet. Radikaalimmat toivoivat salaa EU:n järkähtämättömän maatalousitsekkyyden kaatavan koko paketin, mikä olisi mitätöinyt myös palvelukauppatekstin myönnytykset teollisuusmaille.
Monen mielestä on perusteltua poistaa maatalous WTO:n piiristä sen sosiaalisen, ekologisen ja kulttuurisen erityislaadun vuoksi. Olen samaa mieltä. Jäljelle jäisivät palvelut ja teollisuus. Molemmissa kehitysmaat olisivat puolustuskannalla, mutta ainakin niillä olisi mahdollisuus toimia halutessaan yhdessä rintamassa. Jos joutuisin (tai pääsisin) yksinkertaistamaan, olisi valintani eri vaihtoehdoista maailmankaupasta neuvottelemiseksi seuraava:
Kaikkein mieluiten poistaisin maatalouden WTO:sta. Toiseksi paras – tai huonoin – vaihtoehto olisi nykyinen malli, jossa eri kaupanalojen neuvottelut ovat sidoksissa toisiinsa. Huonoin vaihtoehto olisi pitäytyminen puhtaasti kahdenvälisiin ja alueellisiin sopimuksiin, joissa pienet ja heikot jyrätään. Silloin WTO:sta tulisi korkeintaan eräänlainen kansainvälinen kauppatuomioistuin.
Kahdessa ensimmäisessä mallissa neuvottelukulttuuri on kaikkea muuta kuin läpinäkyvää ja oikeasti demokraattista, ja se tuskin muuttuu nopeasti. Kuitenkin ne mahdollistavat edes teoriassa yksittäisen maan veto-oikeuden. Valitettavasti tuo paras vaihtoehto taitaa reaalimaailmassa olla se kaikkein epätodennäköisin. Huhtikuun lopussa tiedämme enemmän, Hongkongissa sovitun aikataulun pakottamana.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2006