Senegaliin tuodaan tullin arvion mukaan vuosittain noin 7 000 tonnia kaytettyjä vaatteita.

”Haluaisin myydä jotain muuta”, huokailee Moussa Dieng, 28, siististi silitettyjen farkkupinojen välistä Toubatoulin torilla Dakarin lähistöllä. Dieng kiertää viikoittain viidellä tai kuudella eri torilla myymässä käytettyjä vaatteita, ”fripes”, kuten niitä Senegalissa kutsutaan. Jokainen 45 kilon paali tuottaa 22 euroa. Diengin naapurit, parsittuja housuja myyvät Aïda ja Oumou Sène, arvelevat saavansa vain 10-15 euroa paalilta. Siitä on vähennettävä matkakulut, sillä myyntitavara on haettava 2-3 viikon välein Colobanen torilta Dakarista.

Colobane on käytettyjen vaatteiden keskustori. Maahantuojat, tukkumyyjät, torimyyjät ja kulkukauppiaat neuvottelevat siellä tavaran kurssista. Kilpailu kovenee jokaisella portaalla maahantuojasta yksittäiseen myyjään. Suurimman tuoton saavat ketjun yläpäässä sijaitsevat liikemiehet. Vaikka käytetyn vaatteen kauppa työllistää lukuisia ihmisiä Senegalissa, suurin osan heistä ansaitsee keskimääräisiä tuloja vähemmän, alle 68 euroa kuussa.

Pitkät perinteet

Käytetyn vaatteen kauppa alkoi jo siirtomaa-aikana, kun armeijan ylijäämät kierrätettiin Afrikassa. Nyt myytävä tavara on peräisin länsimaisille hyväntekeväisyysjärjestöille tehdyistä vaatelahjoituksista. Järjestöt säilyttävät osan vaatteista kotimaan myyntiä ja avustuksia varten. Liiaksi nuhraantuneet vaatteet, eli 50-60 prosenttia lahjoituksista, myydään kierrätykseen. Loput 30-40 prosenttia lähetetään köyhiin maihin, yksityisten yritysten kautta kulkevana vientitavarana.

Senegalissa käytettyjen vaatteiden kauppa koki varsinaisen buumin 1980-luvulla ostovoiman laskettua dramaattisesti. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin vaatima markkinoiden täydellinen liberalisointi vuonna 1996 auttoi asiaa edelleen.

Tullin arvioiden mukaan Senegaliin tuodaan vuosittain 7000 tonnia käytettyjä vaatteita, joista puolet on peräisin Euroopasta. Dollarin kurssin laskettua yhä suurempi osa tulee Yhdysvalloista. Tuonti on arvoltaan 20 prosenttia ja määrältään 70 prosenttia tekstiilien sisämarkkinoista.

Käytetyt vaatteet kiinnostavat erityisesti köyhiä ja pienituloisia. Nykyisin valtaosa senegalilaisista pukeutuu käytettyihin vaatteisiin, lukuun ottamatta vanhempia naisihmisiä, jotka arvostavat perinteisten kankaiden arvoa. Kuluttajat ovat useimmiten länsimaisten medioiden vakuuttamia nuoria, jotka etsivät merkkivaatteita, tai pienituloisia ihmisiä, joilla ei ole varaa toreilla myytäviin uusiin, mutta huonolaatuisiin vaatteisiin eikä ompelijan palveluksiin. Perinteinen vaatekerta, boubou, maksaa ompelijalla teetettynä 10000-30000 Senegalin frangia (15-45 euroa).

Ompelijat ja vaateteollisuus kärsivät

”Käytetty tavara myydään materiaalikustannuksia alhaisemmalla hinnalla, työvoimasta puhumattakaan. Seuraukset ovat katastrofaalisia koko vaateteollisuudelle”, toteaa Jean-Claude le Goff, joka työskentelee ranskalaisessa Länsi-Afrikkaan keskittyneessä tekstiilialan markkinatutkimuksia tekevässä yrityksessä.

Käytetyn tavaran kilpailuvaikutukset heijastuvat koko tekstiilialalle, tehdastuotannosta käsityöläisiin ja muotiin.

Polkuhinnoilla menestyvän kaupan ensimmäisiä uhreja ovat ompelijat, jotka ovat Senegalissa useimmiten miehiä. Mamadou Diallo, 40, etsii uusia malleja ranskalaisesta postimyyntiluettelosta ja päivittelee: ”Käytetyn tavaran kanssa on vaikea kilpailla. Joudun jatkuvasti laskemaan hintojani.” Suurimmalle osalle Senegalin 10 000 ompelijasta riittää töitä enää vain koulun alkaessa ja Tabaskin ja Koritén, perinteisten uskonnollisten juhlien aikaan. Onnekkaimmat ompelevat turisteille.

”Kilpailun takia käsityöläiset luopuvat kannattamattomiksi käyneistä menetelmistä”, kertoo puolestaan vaatesuunnittelija Claire Kane, jonka luomuksia voi nähdä presidentti Abdoulaye Waden tai muusikko Youssou N’Dourin päällä. Kane on luopunut liian kalliiksi ja harvinaisiksi käyneistä kudotuista tekstiileistä.

Koulupukulakia ei noudatettu

Myös teollinen tuotanto kärsii. ”1980-luvulta asti luoduista kuudesta teollisesta yksiköstä vain yksi toimii edelleen joten kuten”, toteaa Jacky Daucet Euroopan unionin rahoittamasta OPCIT-yksiköstä, joka toimittaa teknistä apua tekstiiliteollisuudelle. Ongelmat eivät kuitenkaan johdu yksinomaan käytetyn vaatteen kaupasta. Paikallinen teollisuus hiipuu myös energiakustannusten, tuotantovaikeuksien ja aasialaisten tekstiilien salakuljetuksen vuoksi.

Poliittista tukea on turha odottaa. Vaatealan FENAPH-ammattiyhdistyksen puheenjohtaja Gora Athj on iskenyt hanskat naulaan. Viisi vuotta sitten hän kampanjoi käytettyjen vaatteiden kauppaa vastaan parlamentaarikkojen parissa. Turhaan.

”Pyysimme, että hallitus olisi pannut täytäntöön pakollisia koulupukuja koskevan lain. Ehdotimme kahta pukua kymmenellä eurolla – tällä hetkellä vanhemmat kuluttavat vaatteisiin noin 30 euroa lasta kohti. Poliitikot suostuivat ehdotukseen, mutta mitään ei koskaan tapahtunut”, huokaa Athj. Laay Diaara, dakarilainen vaateyrittäjä, vakuuttaa tuontia harrastavien liikemiesten painostuksen olevan poliittisten päätösten takana.

Hallitus huolissaan salakuljetuksesta

Hallitus onkin perinteisesti nähnyt vanhojen vaatteiden kaupan ennen kaikkea vastauksena maassa vallitsevaan köyhyyteen. Sen suurin huoli näyttäisi nykyisin olevan salakuljetus ja maahantuontiin liittyvä vilppi. ”Maahantuojat arvioivat myyntihinnan alakanttiin saadakseen 44 prosentin tullimaksut mahdollisimman pieniksi. Käytettyjen vaatteiden kontteihin piilotetaan uusia vaatteita”, kertoo nimettömänä pysytellyt sataman tullitarkastaja. Käytettyjen vaatteiden tuontia valvoo hänen mukaansa vain ”viisi, kuusi tullivirkailijaa”.

Tulisiko kauppa sitten lopettaa? Senegalissa edes tekstiiliteollisuuden ammattilaiset eivät pidä vaatimusta realistisena. Vaikutukset paikalliseen tuotantoon ovat liian syvät.

”Ei tämä touhu kovin eettistä ole”, toteaa pappi Jean-Marie Ndour katolisesta Caritas-järjestöstä. Hän ei voi enää vastaanottaa vaatelahjoituksia, sillä vuoden 1996 markkinoiden liberalisointi tarkoitti järjestöille siihen asti myönnetyn verovapautuksen loppumista. ”Silmänlumetta: köyhät voivat toki pukeutua, mutta mitä tästä kaikesta seuraa? Eivät kaikki senegalilaiset voi ryhtyä vaatekauppiaiksi!”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2006