Miksi ihmeessä en lähtenyt liikkeelle ajoissa? Harmittelen, kun pimeys laskeutuu maan päälle kuin seinä. Eteen ei näe sentin vertaa. Olen sentään lähtenyt matkaan tunti sitten, kun vielä on ollut hyvinkin valoisaa. Nyt vaaleansininen taivas ja lempeän sininen meri ovat peittyneet täyteen tropiikin pimeyteen.
Olen Ilha do Melillä, Etelä-Brasilian rannikolla sijaitsevan saaren Praia do Miguel -nimisellä rannalla, jonne pääsee esimerkiksi Paranáguasta laivalla. Matka kestää 45 minuuttia.
Nousuvesi piiskaa vihaisilla laineillaan kahta rantaa erottavaa kivikkoa. Vaikka kuinka yritän puikkelehtia suurten kivien välistä, kivikko pysyy ylittämättömänä. Tästä mennään yli vasta laskuveden aikaan. Keskitän voimani majatalon, pousadan, löytämiseen autiolta rannanpätkältä, joka on kaukana saaren keskiosan turistisesta kuhinasta. Sieltä löytyy majatalo toisensa perään, ja koska on low season, elokuu ja paikallinen talvi, hinnat eivät huimaa päätä. Huoneen ja aamiaisen voi saada 20 realilla (6,5 euroa), pelkän huoneen 15 realilla (viisi euroa).
Suuntaan polkua pitkin autioiden rantabaarien ohi kohti Praia do Miguelin kahta ainoaa majataloa. Kumpikaan niistä ei markkinoi itseään modernein neonvaloin, vaan niiden viehätys perustuu pikemminkin alkukantaisuuteen. Saaren sisäosan pousadoissa on jäljellä ripaus modernia, mutta Praia do Miguelin majatalot ovat enemmän kuin alkuperäisessä kunnossa.
Mahtavia laineita
Etsin pihalla merkkiä ihmisestä. Pousada näyttää siltä kuin se olisi rakennettu rannalle ajelehtineista jätelaudoista ja olisi milloin tahansa romahtamassa. Sisään tuskin yritetään houkutella ulkoisella olemuksella.
Keittiöstä löydän paikan pitäjän, Carlosin, joka tarjoaa ensin alakerrassa olevaa kahden hengen huonetta 20 realilla. Vaihtoehtoja kysyessäni hän näyttää yläkerran 15 realin hintaista yhden hengen huonetta. Vaikka lattia näyttää hauraalta ja ovet pienimmistäkin tuulenpuuskasta heilahtavilta, otan sen. Tarkoitus on olla vain yksi yö ja jatkaa aamulla aikaisin matkaa yli kivikon, Encantadasin satamaan.
Majatalo on kesäisin täynnä lainelautailijoita, joille ovat tarjolla mahtavat aallot aivan paikan edessä. Nyt täällä on hiljaista.
Kun olen kotiutunut huoneeseeni ja siemailen olutta terassilla, Carlos tulee juttelemaan kanssani. Hän on kotoisin Ilha do Meliltä, mutta lapsuutensa hän on viettänyt Curitibassa. Opiskelujen jälkeen hän on palannut kotisaarelleen, tälle rannanpätkälle, jonka hänen vanhempansa ovat omistaneet.
Nyt Carlos veljineen hoitaa kahta toisiaan vastapäätä sijaitsevaa pousadaa. Vapaa-aikanaan hän tekee pitkiä vaellusretkiä; hän on vaellellut muun muassa muutaman tunnin verran Ilha do Melin vieressä sijaitsevalla Ilha do Súperagui -saarella, jossa on tutustumisen arvoinen luonnonsuojelureservaatti. Carlosin päämäärä on kävellä Sao Pauloon asti jonain päivänä.
Saan kutsun juomaan kahvia Carlosin ja hänen ystäviensä kanssa. Nuorempi veli vaikuttaa eloisaa Carlosia rauhallisemmalta. Hänen suonissaan virtaa intiaaniverta, mutta on hänessä ripaus puolalaistakin. Brasilia on eri kansallisuuksien sulatusuuni.
Kahvin kanssa Carlos tarjoaa taikinaa ilman täytettä ja täytteellä, tällä kertaa tuoreilla katkaravuilla ja banaanilla. Toinen ystävistä katsoo minua niin, että alkaa pelottaa, enkä ihmettele yhtään, kun hän ehdottaa pornoluolaan menoa. SIlloin kiitän kahvista ja vetäydyn yöpuulle.
Yö kuluu rauhattomasti kääntyillessä. Seinän täyttävät eriväriset hyönteiset, jotka loistavat pimeässä ja ääntelevät. Yksi sirisee kuin heinäsirkka, toinen hurisee kuin itikka. Mielessäni rukoilen, ettei seinälle ilmaannu skorpionia ja toivon, että malariarokote on tehokas. Pään täyttää meren raivoava ääni. Rannalle ja pienelle parvekkeelle antava ovi on läpinäkyvä ja mustaksi maalattu ja heiluu koko yön äänekkäästi.
Herään aikaisin jatkamaan matkaa. Heilutan hyvästit veljeksille, jotka istuskelevat jo rannalla.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2006