Maailmanpankin pääjohtajaa Paul Wolfowitzia oli vastassa ryhmä mielenosoittajia hänen vieraillessaan Helsingissä lokakuussa 2004. Kuva: www.maailmanpankki.info
Kun Maailmanpankin edellinen pääjohtaja James Wolfensohn vieraili Suomessa vuonna 2001, hän sai kakusta päin näköä. Viime lokakuussa vuorostaan nykyinen pääjohtaja Paul Wolfowitz piipahti Suomessa Maailmanpankin parlamenttiverkoston konferenssissa. Vaikka mielenosoittajia oli odotetusti vastassa sadoittain, Wolfowitz säästyi kermakakutukselta. Hänen vierailunsa olisi kuitenkin saattanut muulla tapaa muodostua tukalaksi.
Maailmanpankin pääjohtaja joutui nimittäin ensimmäistä kertaa maailman lainsäätäjien eteen selittämään pankkinsa linjauksia. Maailmanpankin ja sen sisarorganisaation, Maailman valuuttajärjestö IMF:n päätösten vaikutukset maailmassa tuntien Wolfowitzin tehtävää ei käynyt kateeksi.
Mutta tapahtuma kääntyi antikliimaksiksi. Istuin ärtyneenä lehdistösalissa ja mietin, oliko diplomaattisen kiltteilyn tarkoitus miellyttää Wolfowitzia, vaisaattoivatko parlamentaarikot todella olla näin tietämättömiä Maailmanpankin politiikan vaikutuksista kehitysmaille.
Koska parlamentaarikot periaatteessa hyväksyvät jokaisen lainan ja projektin, johon heidän maansa osallistuu, heidän täytyy olla asioista hyvin perillä. Mutta Wolfowitzille esitetyistä kysymyksistä saattoi päätellä, että monet parlamentaarikot eivät tiedä, mitä Maailmanpankki heidän kotimaissaan tekee.
Afrikkaa kiinnosti, millaisia infrastruktuuriprojekteja Maailmanpankki avustaisi. Aasian Tyynenmeren alue kantoi huolta korruptiosta ja tartuntataudeista, kuten lintuinfluenssasta. Miten Maailmanpankki aikoo käydä
niihin käsiksi, kuului heidän kysymyksensä. Latinalaisen Amerikan edustajat kysyivät, kuinka pankki aikoo varmistaa, että siellä olevat projektit koituvat suoraan köyhimpien ihmisten hyödyksi.
Kansalaisjärjestöjen vuosikausia kestäneiden kampanjoiden ansiosta Maailmanpankki on vastentahtoisesti muuttunut vastaanottavaisemmaksi kansalaisyhteiskunnan mielipiteille. Mutta talouden alueella pankki ei juuri ole osoittanut muutoshaluja. Sitä ei esimerkiksi näytä kiinnostavan muuttaa rakennesopeutusohjelmia, jotka tuottavat taloudellisia vaikeuksia ja inhimillistä kärsimystä kehitysmaissa.
Viimeksi Kenia sai Maailmanpankilta ohjeen vähentää terveydenhuollossa toimivien määrää, vaikka maassa vallitsee huutava pula terveydenhuoltohenkilöstöstä. Vaikka aihetta olisi ollut, pankki ei ole vetänyt pois tukeaan laajoilta patoprojekteilta, jotka ovat vahingoittaneet ympäristöä ja joiden vuoksi vuoden 1948 jälkeen kymmenen miljoona ihmistä eri puolilla maailmaa on joutunut pakon edessä muuttamaan muualle.
Vastauksena Afrikan kysymykseen infrastruktuurin tuesta Wolfowitz odotetusti mainitsi Tshad – Kamerun-kaasuputken, jota Maailmanpankki rahoittaa yhdessä suurten öljy-yhtiöiden kanssa. Hankkeen, joka on ympäristövaikutustensa johdosta varsin kiistanalainen.
Mielenkiintoista olisi ollut kuulla Wolfowitzin kertovan, miksi Maailmanpankki ei piittaa teettämästään katsauksesta, joka käsittelee öljy-, kaasu- ja mineraalituotantoa. Siinä ehdotetaan, että pankki lakkauttaisi kaikki öljytuotannolle antamansa tuet viiden vuoden kuluessa. Perusteena mainitaan, ettei raaka-aineiden alkutuotannon köyhyyttä vähentävästävaikutuksesta ole olemassa uskottavaa näyttöä.
Wolfowitzin ja Maailmanpankkia vuosina 1968-1981 johtaneen Robert McNamaran välillä on kammottavaa yhdenkaltaisuutta. McNamara johti pankkia sen jälkeen, kun hän oli USA:n puolustusministerinä valvonut Vietnamin massiivisia pommituksia. Wolfowitzin valintaa vastaan protestoitiin paitsi kovan linjan uuskonservatiivisen asenteen, myös Irakin sodan arkkitehtina toimimisen vuoksi.
Kuusikymmentävuotias Maailmanpankki tarvitsee jonkun selventämään missionsa ja perustelemaan olemassaolonsa. Onko Wolfowitzista tuohon tehtävään? Ne parlamentaarikot 110 maasta, jotka kokoontuivat Helsinkiin sateisena lokakuun päivänä, jäivät ilman vastausta siitä yksinkertaisesta syystä, että eivät osanneet kysyä oikeita kysymyksiä.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2006