Margaret Augusto jonottaa lähtijöiden kokoontumispaikalla huopia ja vaatteita, joita jaetaan kaikille palaajille. Seuraavana päivänä taakse jää Sambian luoteisosassa sijaitseva Meheban siirtokunta, joka on ollut Auguston perheen koti melkein kaksikymmentä vuotta.

Saapuessaan Mehebaan hän oli 17-vuotias. Nyt hänellä on yksitoista lasta, joista seitsemän seuraa vanhempiaan Angolaan. Loput lapsista ovat opiskelleet itselleen ammatin, menneet naimisiin sambialaisten kanssa ja jäävät Sambiaan. Kuten monessa muussakin pakolaisperheessä, lapset tuntevat angolalaisia mutta eivät Angolaa.

”Lapset eivät tiedä mitä odottaa, sillä he ovat kuulleet vain tarinoita Angolasta, mutta meistä aikuisista lähtö tuntuu hyvältä. Olemme eläneet elämästämme suurimman osan täällä Sambiassa”, Augusto kertoo.

”Lähtö on hyppy tuntemattomaan. Meillä on paljon kysymyksiä elämästä Angolassa.”

Angolan lähes kolme vuosikymmentä kestänyt sisällissota on ollut virallisesti ohi jo kolme vuotta. Sotaa pakeni naapurimaihin arviolta yli puoli miljoonaa ihmistä, ja maansisäisessä pakolaisuudessa on elänyt miljoonia. Sambia otti vastaan noin 200 000 angolalaista, joista suurin osa on palannut kotiin.

YK:n tukema vapaaehtoinen paluu on käynnissä viimeistä vuotta. Sen jälkeen YK-tunnuksin varustetut bussit ja lentokoneet eivät enää sukkuloi maiden välillä, ja transitkeskukset rajoilla puretaan.

Mehebassa oli kiivaimpien sotavuosien aikana yli 50 000 pakolaista. Nyt jäljellä on runsas kolmannes, heistäkin valtaosa alueen muista levottomuuksista kärsivistä maista, Kongon demokraattisesta tasavallasta, Burundista ja Ruandasta. Siirtokunnan tulevaisuus on epäselvä, sillä angolalaisten mukana uhkaa huveta myös kansainvälinen apu.

”Uskon, että Mehebassa on seuraavan parin vuoden aikana edelleen noin 10 000 pakolaista – ellei sitten tilanne Kongossa huomattavasti parane”, sanoo Luterilaisen Maailmanliiton Sambian toimiston johtaja Enos Moyo. Järjestö hallinnoi Mehebaa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n puolesta ja pyörittää siirtokunnassa ja sen ympäristössä muun muassa maatalouden kehittämisprojekteja.

Kestääkö rauha?

Sisällissodan rampauttama Angola on yksi maailman köyhimmistä maista, vaikka se pumppaa maaperästään yli miljoona tynnyriä öljyä päivässä ja sen alueella sijaitsevat valtaisat timanttiesiintymät.

Sodan jäljiltä tiet ja sillat ovat onnettomassa tilassa, eikä kouluja ja terveyskeskuksia vielä ole. Viljelysmaat on kylvetty täyteen maamiinoja – maltillisimpien arvioiden mukaan niitä on puoli miljoonaa.

Monet Meheban angolalaisista ovat aikeissa palata kotiin ennen viimeisten YK-kuljetusten loppumista, mutta siirtokunnasta löytyy myös niitä, jotka suhtautuvat paluuseen epäillen. Haluttomuuteen on monia syitä. Lasten koulut ovat kesken ja sadonkorjuu edessä. Monet ovat asuneet Mehebassa vuosikymmeniä ja pitävät Sambiaa uutena kotimaanaan. Alkuvuonna puhjennut Marburg-virus ei sekään ole lisännyt Sambiassa asuvien angolalaisten intoa palata kotimaahansa.

Angolan ensimmäiset rauhanajan presidentin- ja eduskuntavaalit on kaavailtu pidettäväksi tänä vuonna. Rajan takaa kantautuvien uutisten mukaan rauhasta huolimatta pinnan alla kytee levottomuutta. Jo vaalien valmisteluiden yhteydessä on puhjennut kahinoita eri puolilla maata.

”Useimmat ovat huolissaan Angolan poliittisesta tilanteesta. Etenkin ne, joilla on historia UNITA:n (sissiliike União Nacional para a Independência Total de Angola) riveissä, pitävät tilannetta epävakaana”, sanoo Luterilaisen Maailmanliiton pakolaisohjelmasta vastaava Sibezere Munkabine.

Yksi epäilijöistä on Dorothea Muginga. Hän on asunut Mehebassa viisi vuotta ja hänen kolmesta lapsestaan kaksi on jo palannut sukulaisten luokse Angolaan. Aikuinen poika haluaisi palata, mutta on jäänyt Mehebaan äitinsä tueksi.

Margaret Augusto perheineen palaa Angolaan kahden vuosikymmenen jälkeen. Kuva: Kirsi Salonen

”Toinen puoli minusta haluaa lähteä mutta toinen puoli pelkää taistelujen alkavan jälleen. Angolassa on rauhasta huolimatta vielä paljon konflikteja. Vaalien aiheuttaman jännitteen lisäksi heimojen välillä on kiistoja”, hän sanoo.

Muginga on kuullut viestejä palanneilta, jotka sanovat elämän Angolassa olevan hyvällä pohjalla. Silti hän pelkää.

”Haluaisin palata Luandaan, mutta toisaalta suuri kaupunki on pelottava paikka. Jos jotain tapahtuu, ei siellä ole paikkaa missä piileskellä. Koti on kuitenkin aina koti, ja jos rauha on pysyvä, minunkin on palattava.”

Ikävä omalle maalle

”Viime aikoina YK ja Kansainvälinen siirtolaisjärjestö IOM ovat ryhtyneet toteuttamaan niin kutsuttuja tule ja kerro -vierailuja. Angolaan jo palanneista valitaan niitä, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja heidät kutsutaan takaisin leiriin kertomaan kotimaan tilanteesta. Ensimmäisen vierailun jälkeen paluuseen halukkaiden määrä nousikin huikeasti”, kertoo Sibezere Munkabine.

Paola Caliye toivoo voivansa palata Angolaan lähivuosina. Hän on kuullut palanneilta, että kaikki on hyvin, vaikka kouluja ei vielä olekaan. 31-vuotias Caliye tuli Mehebaan kuusivuotiaana isoäitinsä kanssa. Vanhempiinsa hän sai yhteyden vuonna 1999, mutta kolmen sisaruksen kohtalosta hänellä ei ole tietoa. Isoäidin kuoleman jälkeen Caliyen kaipuu kotimaahan on vahvistunut.

”Isoäidin kertomat tarinat pelottavat minua, mutta Angola on kotimaani. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä takaisin. Luulen, että isoäitini haluaisi minun palaavan.”

Portugalin kieltä Caliye on oppinut Meheban koulussa. Hänen kolme lastaan ja sambialainen aviomiehensä eivät sitä taida, mutta ovat valmiita muuttamaan perheen äidin kotimaahan. Caliyen unelma on perustaa Angolassa pieni ravintola yhdessä kokkina työskentelevän aviomiehensä kanssa.

”En halua enää puhua sodasta. Angolan jälleenrakentamiseen haluan kuitenkin osallistua”, hän toteaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2006