”Mitä aika sitten on? Jos kukaan ei kysy sitä minulta, tiedän; mutta jos toivoisin voivani selittää sen jollekin, joka kysyy, en tiedä.”

Näillä sanoilla kirkkoisä Augustinus luonnehti ajan ongelmaa vuoden 400 tienoilla. Sitä ennen ja sen jälkeen saman ongelman parissa ovat pähkäilleet niin kirkonmiehet, filosofit, tiedemiehet kuin monet muutkin.

Aika on hyvin perusluonteinen inhimillisen kokemuksen piirre, mutta mikään ei viittaa siihen, että meillä olisi muiden aistiemme ohella erityinen aika-aisti, toteaa professori G. J. Whitrow kirjassaan Ajan historia (1988).

Hänen mukaansa ei ole merkkejä siitä, että ihmisellä olisi ajantaju syntymälahjana. Kuitenkin tiedetään, että odotuksen tunteet kehittyvät varhain, jo ennen muistitietoisuutta.

”Kun vauva huutaa nälkäänsä, se kokee ensimmäisen kerran ajan kulun. Ajan keston taju syntyy siitä aikavälistä, joka jää lapsen ja hänen toiveidensa toteutumisen väliin.”

Ajat muuttuvat, sanotaan. Tarkkaan ottaen sanonnan voisi kääntää muotoon, ajassa olevat asiat muuttuvat. Jotta voimme erottaa aikaa, täytyy olla muutoksia, joiden väliin aika syntyy.

Aristoteleen Fysiikka-teoksen neljäs kirja sisältää laajan pohdiskelun paikasta ja ajasta. Aristoteleen mielestä aika ei ole sama asia kuin muutos, mutta silti aikaa ei ole olemassa ilman muutosta. Hän päätyykin määritelmään, jonka mukaan ”aika on liikkeen luku suhteessa aikaisempaan ja myöhempään”.

Välitön aikakokemuksemme koskee menneen ja tulevan välille rajautuvaa nykyhetkeä. Sitä ei kuitenkaan voi pitää pistemäisenä rajapintana, vaan tilanteesta riippuen katkelmana aikaa. Esimerkiksi näköhavainto vaatii syntyäkseen pienen hetken. Elokuvan illuusio liikkuvasta kuvasta syntyy, kun pysähtyneitä kuvia näytetään peräkkäin niin nopeasti, ettei ihminen ehdi havaita niiden yksittäisyyttä.

Niin kauan, kun huomiomme on kiinnittynyt nykyhetkeen, emme juurikaan ole tietoisia ajasta. Mielenkiintoisiin askareisiin uppoutuessa aika unohtuu.

Ajankulun tunteen koemme vasta silloin, kun liitämme nykyhetken tilanteen joko aikaisempiin kokemuksiimme tai tulevaisuuden odotuksiin ja toiveisiin.

Kun kaatosateessa odotamme bussia, aika tuntuu matelevan. Toisina hetkinä taas soisi ajan pysähtyvän, mutta sitä vastoin se kiiruhtaa entistäkin nopeammin. On myös todettu, että nuoret kokevat ajan liikkuvan vanhoja hitaammin. Ajantaju siis vaihtelee tilanteesta ja henkilöstä riippuen.

Roskapussi viedään pois, kun se on täynnä

Henkilökohtaisen ajantajun ohella eri kulttuurien piirissä aikaan suhtaudutaan eri tavoin.

Ensinnäkin voidaan erottaa toisistaan relatiivinen ja absoluuttinen aikakäsitys. Filosofi ja kulttuuriantropologi Matti Kamppinen esittelee kirjassaan Ajat muuttuvat (2000) tätä eroa esimerkillä Perun sademetsäalueen kansankulttuurista löytyvillä käsitteillä la hora peruana ja la hora inglesa eli perulaisella ja englantilaisella ajalla.

Perulaisessa ajassa, kuten monessa muussakin eteläisessä kulttuurissa, asiat tapahtuvat, kun hetki on kypsä. Esimerkiksi jokiveneet lähtevät satamista silloin, kun niissä on tarpeeksi ihmisiä. Englantilaisessa ajassa asiat puolestaan tapahtuvat aikataulun mukaisesti. Vuorolennot sademetsäalueelle noudattavat tällaista aikakäsitystä.

Relatiivisen ja absoluuttisen aikakäsityksen lisäksi aikaa hahmotetaan joko syklisesti tai lineaarisesti. Perun maanviljelijöiden elämä jäsentyy sykleihin, joissa tapahtumat toistuvat päivien, kuukausien ja vuotuisen kierron sääteleminä: Aamu alkaa varhain, kun vielä on riittävän viileää tehdä raskaita töitä. Keskipäivän kuumimman hetken yli levätään ja töihin palataan taas neljän maissa. Kuukausirytmi näkyy esimerkiksi kalastuksen ja metsästyksen säätelyssä, vuotuinen kierto sadekausineen rytmittää puolestaan maanviljelyä.

Toisin kuin syklisessä aikakäsityksessä, lineaarisessa aikakäsityksessä prosesseilla on alku ja loppu. Lineaarisuus on olennainen osa teollista tuotantoa, jossa vaiheet seuraavat toisiaan ja lopullinen täyttymys koetaan vasta kokoonpano- ja myyntiosastolla. Myös ihmistä koskeva elämänkaariajattelu, jossa olemisen vaiheet nimetään nuoruudeksi, työikäisyydeksi ja vanhuudeksi, edustaa lineaarista aikakäsitystä.

Olisi hätiköityä ajatella, että jokin kulttuuri nojaisi vain yhteen aikakäsitykseen. Esimerkiksi Perun sademetsäalueen vahvasti relatiivinen aikakäsitys korvautuu absoluuttisella aikakäsityksellä katolisten juhlien yhteydessä. Pääsiäistä tai vainajien muistopäivää vietetään tarkasti määrättyinä päivinä, ei silloin kun ihmisiä huvittaa. Vastaavasti länsimaalaisen ihmisen absoluuttinen aikakokemus joutuu väistymään vaikkapa arkielämän askareiden kohdalla: roskapussi viedään pois silloin, kun se on täynnä.

”Aikakäsitykset eroavat toisistaan siinä, miten nämä ulottuvuudet ovat korostuneet, mutta kaikille kulttuureille on yhteistä se, että ne ottavat kantaa tapahtumien ajalliseen järjestykseen”, Matti Kamppinen kirjoittaa.

Kuin kävelyä takaperin

Vastoinkäymisten jälkeen kehotetaan suuntaamaan katse tulevaisuuteen. Henkilökohtaisena kokemuksena ajankulku on silti ennemminkin kuin kävelyä takaperin; menneisyys aukeaa silmiemme edessä, mutta mitä selkämme takana odottaa, sitä voimme vain arvuutella.

Aika jäsentyy kokemuksissamme menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden peräkkäisyydeksi. Toisaalta tämäkään suunta ei ole aina selviö. Australian aboriginaalien perinteisen uniajan mukaan nykyhetken päätöksenteolla voidaan vaikuttaa myös menneeseen. Esi-isiensä jälkeläisinä ja kotiseutunsa kautta ihmiset ovat yhteydessä uniajan henkiin ja heidän luomaansa maailmaan, sen nykyisyyteen ja historiaan.

Hindulaista ajan ajattelua kuvastaa puolestaan tapa, jolla kausaalisuhteita ilmaistaan sanskriitissa. Kahden käsitteen välistä syy-seuraus-suhdetta merkitään sellaisella yhdyssanalla, joka antaa ymmärtää, että on luonnollista aloittaa vaikutuksesta ja siirtyä sitten syyhyn. Tämä asenne on omiaan hävittämään peräkkäisyyttä, koska sekä vaikutus että syy ajatellaan miellettäväksi yhtaikaa.

Ajan mittaaminen on tarkkaa työtä

Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty ihmisen mitanneen jollain tavalla aikaa ainakin reilut 20 000 vuotta. Aurinko, kuu ja vuodenajat olivat pitkään tärkein kalenteri ja kello.

Tarkemmin päivää voitiin jaksottaa aurinkokellon ja mitta-asteikoin varustetun kynttiläkellon avulla, joista jälkimmäinen mahdollisti ajanmittauksen myös yöllä. Kiinassa aikaa mitattiin myös suitsukkeilla, joista osa oli laadittu niin, että eri aikoina palava suitsukelaji antoi erilaisen tuoksun, josta tarkkanenäinen saattoi päätellä kellonajan. Veden ja hiekan valumiseen perustuivat puolestaan vesikello ja tiimalasi.

Vaikka jo vesikellossa oli hammaspyörät, ensimmäiset varsinaiset mekaaniset kellot syntyivät 1300-luvulla. Sittemmin uudet keksinnöt ovat taajaan parantaneet kellojen käyntitarkkuutta.

Tänä päivänä planeettamme virallisesta ajasta vastaa maailmanlaajuinen cesium- ja vetymaseratomikellojen verkosto, jonka keskinäisen vertailun avulla kyetään laskemaan niin vakaata aikaa, että virhe on vain yksi sekunti 27 miljoonassa vuodessa.

Ja yksi sekuntihan on vuodesta 1967 määritelty ajaksi, joka kuluu, kun cesium-133-atomi värähtelee 9 192 631 770 kertaa.

Kenen kello on oikeassa?

Viimeisen todellisen mullistuksen ajanmittauksen alalla sai aikaan sveitsiläinen patenttivirkailija Albert Einstein vuonna 1905. Esittämiensä suhteellisuusteorioiden kautta Einstein muun muassa paljasti, että liikkuva kello käy hitaammin kuin levossa oleva ja että kellon käynti hidastuu suuren massan läheisyydessä.

Jos siis kaksosista toinen asuu korkealla vuorella ja toinen meren rannalla eli aavistuksen lähempänä maan keskipistettä, vuorella asuva vanhenee nopeammin. Ikäero on mitättömän pieni, mutta tilanne muuttuu, jos toinen kaksosista lähtee pitkälle avaruusmatkalle ja lentää lähes valon nopeudella. Palatessaan hän tapaa itseään huomattavasti vanhemman sisaruksensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että raketissa hurjaa vauhtia kiitävä kaksoisisarus kokisi liikkuvansa avaruusaluksessa tahmeasti kuin hidastetussa filmissä. Hänen näkökulmastaan raketin kello näyttää oikeaa aikaa, ja muiden aika kulkee väärin suhteessa hänen aikaansa.

Ihminen ei voi liikkua lähimainkaan valon nopeudella. Edellä esitetty niin kutsuttu kaksosparadoksi ei ole kuitenkaan jonninjoutavaa saivartelua, vaan kellojen erilaisella käynnillä on käytännössäkin merkitystä. Esimerkiksi sateliittinavigoinnissa tulisi jopa kilometrien virheitä, ellei laskelmissa otettaisi huomioon, että kellot käyvät maanpinnalla eri tahtiin kuin Maata kiertävissä satelliiteissa.

”Terveen järjen” on tätä ajan suhteellisuutta vaikea hyväksyä, eikä helposti ole hyväksyttävissä myöskään väite, jonka aikamme maineikkain tähtitieteilijä, professori Stephen Hawking on esittänyt: aika sai alkunsa 13,7 miljardia vuotta sitten tapahtuneessa alkuräjähdyksessä.

Aika ei siis ole ikuista vaan sillä on alkupiste. Hawkingin mielestä ei olekaan mielekästä edes kysyä, mitä tapahtui ennen alkuräjähdystä.

”Alkuräjähdystä mahdollisesti edeltäneistä tapahtumista ei tarvitse välittää, koska niistä ei voinut jäädä mitään havaittavia seurauksia. Voimme sanoa, että aika alkoi alkuräjähdyksestä, koska aikaa ennen alkuräjähdystä ei voida määritellä”, hän toteaa vuonna 1988 julkaistussa, klassikoksi muodostuneessa kirjassaan Ajan lyhyt historia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2006