Paradise Now -elokuva oli ohjaaja Hany Abu-Assadille hengenvaarallinen projekti. Lähi-idän karun todellisuuden tunteva ohjaaja halusi antaa itsemurhaterroristeille kasvot.

Kuva: Näyttelijät Ali Suliman ja Kais Nashef. (Kuvaaja: xxx_nimi_tähän
Ali Suliman (vas.) näyttelee Khaledia ja Kais Nashef Saidia palestiinalaisista itsemurhaterroristeista kertovassa elokuvassa.

Kaksi nuorta miestä istuskelee juttelemassa tytöistä ja muusta arkisesta. Mutta Khaled ja Saïd eivät ole niin tavallisia palestiinalaiskloppeja kuin Paradise Now -elokuvan alussa voisi luulla. He valmistautuvat itsemurhapommi-iskuun.

Hany Abu-Assadin ohjaus herätti Berliinin elokuvajuhlien kilpailusarjassa enemmän keskustelua kuin mikään muu elokuva. Saksalaisen, Hollywoodissa isoja ja tyhjänpäiväisiä viihde-elokuvia tekevän Roland Emmerichin johtama tuomaristo jätti Paradise Now’n ilman tärkeimpiä palkintoja.

Sen sijaan sekä Amnesty että yleisö palkitsivat Paradise Now’n, ja tuomaristokin antoi sille sentään parhaan eurooppalaisen elokuvan Sininen enkeli -palkinnon. Paradise Now on niin palestiinalainen elokuva kuin vain voi olla, mutta rahoitus on tullut Euroopasta, Alankomaista, Saksasta ja Ranskasta. Siksi se luokitellaan eurooppalaiseksi.

”Tuottajat kiinnostuivat tarinasta, koska se kertoo ihmisistä äärimmäisessä tilanteessa. Sellainen kiinnostaa aina kaikkia – ei vain paikallisia”, Abu-Assadin kanssa elokuvan käsikirjoittanut tuottaja Bero Beyer huomauttaa.

Beyer tuotti myös Abu-Assadin edellisen ohjauksen Rana’s Wedding. Siinä Jerusalemin palestiinalaisten elämän absurditkin hankaluudet paljastuivat, kun nuori nainen yritti päästä naimisiin rakastettunsa kanssa.

Paradise Now toimii hyytävänä jännärinä missä tahansa. Ymmärrettiinhän meilläkin esimerkiksi 1970-luvulla Alan J. Pakulan Presidentin miehiä, vaikka sen käsittelemä Watergate-skandaali oli Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa.

Palestiinalaiset itsemurhaterroristit ovat kylläkin arempi aihe kuin Nixon aikoinaan. Palestiinalaisia on myös ehkä vaikeampi ymmärtää kuin omasta vallastaan sokaistunutta rikollista presidenttiä. Siksi Paradise Now onkin tuiki tärkeä elokuva. Sen suunnittelu oli jo alkanut palestiinalaisten toisen kansannousun alkaessa vuonna 2000.

”Luin paljon itsemurhaiskuista, mutta ei taustatutkimuksista ole paljon hyötyä tässä aiheessa. Itsensä tappaminen vihollisen mukana on myyttinen tarina, jonka terroristit kirjoittavat jumalan näkökulmasta. He vertaavat uhrautumistaan Jeesukseen. Minä halusin kirjoittaa tarinan uudelleen ihmisen näkökulmasta, koska se ei ole enää myytti vaan todellisuutta”, Hany Abu-Assad selittää.
 

Hengenvaarallisia kuvauspaikkoja

Khaled ja Saïd ovat erittäin uskottavia henkilöhahmoja. Itsemurhaiskuja elokuva ei missään nimessä kannata, mutta niiden tekijöiden kuvaaminen ymmärrettävästi on valaisevaa. Väkivallan kierteen riivaamat nuorukaiset esitetään inhimillisinä. Varsinkin toisen epäröinti avaa tilaa moraalisille pohdinnoille.

”Meidän ei tarvinnut tehdä taustatutkimuksia, koska elämme keskellä näitä tapahtumia. Meille ne ovat osa todellisuutta, eikä tämä elokuva ole meille pelkkää taidetta. Se välittää sanomaa erittäin läheisistä aiheista”, Khaledia näyttelevä Ali Suliman painottaa.

Suliman ja Saïdia näyttelevä Kais Nashef ovat molemmat kotoisin Nablusista miehitetyltä Länsirannalta, jossa elokuvaa kuvattiin. Ohjaaja Abu-Assad asuu puolestaan Hollannissa, jonne lähti aikoinaan opiskelemaan. Hän myös työskenteli siellä lentokoneinsinöörinä, ennen kuin elokuvaura vei hänet mennessään.

Yksi Paradise Now’n tuottajista on israelilainen Amir Harel, jonka aiemmista tuotannoista Eytan Foxin ohjaama Walk on Water kuvasi Israelin tiedustelupalvelun Mossadin agenttia.

”Tel Avivissa kuvaaminen ei oikeastaan ollut vaikeaa, mutta Nablus sen sijaan on käytännöllisesti katsoen sota-aluetta. Minä en edes voinut mennä sinne. Niinpä pääsin helpolla Tel Avivissa”, Harel huokaa.

”Nablus oli piiritystilassa. Kuvatessa meidän piti väistellä Israelin armeijaa ja palestiinalaisia pyssymiehiä. Jos jotain olisi unohtunut tai pitänyt kuvata uusiksi, emme olisi millään voineet palata sinne. Vaikka teimme fiktiota, halusimme olla mahdollisimman lähellä todellisuutta ja oikeita paikkoja”, Abu-Assad selittää.

Kuusi saksalaista teknikkoa lähti Nablusista kesken kuvausten, kun israelilainen ohjus osui lähistölle. Lopulta kuvaukset pitikin siirtää Nasaretiin. Kevyillä digikameroilla kuvaaminen olisi ollut helpompaa, mutta Abu-Assad kuvasi filmille. Hän ei halunnut, että elokuva sekoitettaisiin uutisiin, jotka pyörivät päivittäin televisiossa.

”Olisi tärkeää, että israelilaiset näkisivät tämän elokuvan. Yleensä palestiinalaiset ovat heille näkymättömiä, pelkkä kasvoton uhka. Halusin antaa kasvot niille, jotka tekevät itsemurhaiskuja. Ihmiset puhuvat eri kieliä, mutta elokuvan kieli on universaalia. Se siinä onkin hienoa”, Abu-Assad maalailee.
 

Esityspaikoista pulaa

Berliinin elokuvajuhlilla uutisoitiin yllättäen, että Israelin elokuvaviranomaiset ovat myöntäneet Paradise Now’lle jakelutukea Israelissa. Sehän kuulostaa kerrassaan kauniilta ja sovinnolliselta kädenojennukselta, mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tekijöiden pitäisi löytää elokuvateatterit, jotka suostuisivat näyttämään sitä.

Tuottaja Harel arvelee toiveikkaasti, että Israelista löytyy ainakin yksi teatteri, joka näyttäisi Paradise Now’n. Ei sen esittäminen palestiinalaisillekaan ole helppo juttu, miehitetyillä alueilla kun ei ole teattereita ollenkaan. Abu-Assad sanoo, että suunnitteilla on improvisoituja näytöksiä, mutta suuresta valkokankaasta ei ole juuri toiveita.

Amerikan ja Britannian markkinoille Paradise Now ostettiin, mikä on pieni yllätys, ja elokuva nähdään ensi syksynä ainakin Helsingissä Bio Cityssä. Lisäksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaali havittelee Abu-Assadia vieraakseen.

”Kahdenkymmenen vuoden päästä tämä on toivottavasti vanha tarina menneisyydestä. Toivon, että se toimii silloinkin jännittävänä elokuvana ilman todellisuuden taustaa”, todellisuuden tuivertama taitelija Abu-Assad huokaa.

Eiköhän se toimi.

Tukea kolmannen maailman elokuville

Yksi Paradise Now -elokuvan monista rahoittajista on uusi World Cinema Fund – maailmanelokuvan säätiö, jonka perustivat viime vuonna Saksan valtion kulttuurisäätiö ja Berliinin elokuvajuhlat.

Maailmanelokuva (world cinema) on muotoiltu maailmanmusiikkia vastaavaksi termiksi tarkoittamaan viime vuosina vankasti esiin päässyttä Aasian, Afrikan, Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan elokuvaa. Näiden alueiden hankkeille uuden säätiön apukin on tarkoitettu. Perusteluksi on kirjattu Saksan elokuvamaiseman rikastaminen.

Säätiön ilmoitetaan tukevan elokuvatuotantoa maissa, joissa sitä uhkaavat poliittiset tai taloudelliset kriisit. Saksan valtio on antanut säätiölle 1,5 miljoonaa euroa kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tukea on tullut myös Unescon Saksan-komissiolta ja Goethe-instituutilta.

Ensimmäisellä hakemuskierroksella säätiö jakoi tukea yhdeksälle hankkeelle.

World Cinema Fundin tukea ei tarvitse käyttää sen kotimaassa toisin kuin joidenkin muiden eurooppalaisten lahjoituksia. Säätiön esikuvana on ollut Rotterdamin elokuvafestivaalin perustama maineikas Hubert Bals -säätiö, joka on toiminut jo 15 vuotta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2005