Gilberto Gil: The definitive Gilberto Gil bossa samba & pop. Warner

Brasilialainen muusikko, laulaja ja lauluntekijä Gilberto Gil (s. 1942) on niin monitoiminen mies, että ihmetyttää, miten hänellä riittää aikaa myös musiikille. Kulttuurijärjestöissä, festivaalien johtokunnissa ja ties missä ahertava Gil on vuodesta 2003 lähtien hoitanut vielä Brasilian kulttuuriministerinkin virkaa, ilmeisen tarmokkaasti sitäkin. Ensimmäisen levynsä hän julkaisi 1963, ja kaikkiaan niitä on kertynyt jo liki puolensataa. Gilberto Gil kuuluu Brasilian populaarimusiikille 1960-luvun lopulla suuntaa näyttäneeseen sankarimuusikoiden sukupolveen, ja monien ikä- ja aatetovereidensa tavoin hän joutui Brasilian sotilasvallankaappauksen jälkeen 1969 maanpakoon pariksi vuodeksi Lontooseen. Maanpako tuskin ainakaan vähensi kansansuosiota kotimaassa, ja kaupallinenkin menestys on seurannut toistaan, ilman että Gilin olisi täytynyt taipua taiteellisiin kompromisseihin.

Toisaalta ei hänen taiteensa mitenkään vaikeaa olekaan, kuten tämä uran jälkimmäiseltä puoliskolta valikoitu kokoelma-albumikin osoittaa. Sinänsä lattean kuuloinen otsikko kertoo sangen hyvin, mistä on kyse, siis popin, samban ja bossa novan yhdistelmästä, jonka pohjalla on Gilin syntymäseudun Bahian musiikki- ja karnevaaliperinne. Bahian peruja on esimerkiksi hänen laulujensa iskevä rytmikkyys, joka rotevuudessaan erottuu esimerkiksi Rio de Janeiron bossan hienostuneisuudesta. Tanssittavuus, vaikkapa karnevaalikulkueen menoa tahdittamaan sopiva vauhdikkuus vielä korostuu tällä kokoelmalla, sillä se painottuu Gilin popeimpaan tuotantoon.

Chavela Vargas: En Carnegie Hall.

Costa Ricassa vuonna 1919 syntynyt, mutta 14-vuotiaasta lähtien Meksikossa asunut Chavela Vargas on todellakin niin sanotusti elänyt, ja sen tosiaankin kuulee hänen äänestään. Billie Holidayn viimeiset levytykset ovat näihin vuonna 2003 Carnegie Hallissa äänitettyihin, kahden akustisen kitaran säestämiin ranchera-lauluihin verrattuina heleitä. Viskiä ja sikareja on kulunut, mikä ei olisi välttämättä edes mainitsemisen arvoista, ellei Vargas sattuisi olemaan nainen. On se Väli-Amerikassa sen verran erikoista, mutta on Vargaskin poikkeuksellinen ihminen, melkein kuin hahmo jostain latinalaisamerikkalaisesta romaanista. Laulamista ajoittain haitanneen ryypiskelyn lisäksi hän kuulemma nuorempana kantoi asetta, pukeutui miesten vaatteisiin ja rakasti naisia, mikä kaikki oli 1950-luvun Meksikossa skandaalimaista, mutta tuskin ainakaan haittasi läheisiä suhteita Diego Riveran ja Frida Kahlon kaltaisiin taiteilijoihin. Kuin kunnianosoituksena tälle menneisyydelle Chavela Vargas muuten esiintyi myös Frida-elokuvassa, Kuoleman roolissa.

Vargas on ihmisenä niin kiehtova, että jo se saa kallistamaan korvansa näille lauluille, mutta hänen äänensä tavaton intensiteetti kyllä ottaa kiinni kuulijasta, vaikkei tietäisi laulajasta mitään. Ääntä ei voi sanoa kauniiksi ainakaan sovinnaisessa mielessä, niin raapiutuneen karhea se on, mutta laulujen hempeyden ja tulkintojen hellän raakuuden yhdistelmä käy sydämeen.

Flamenco Chill Sessions. Warner

Flamencostakin saa hissimusiikkia, kun flamencokitaroiden ja laulun ympärille pakataan riittävästi syntetisoijia, samplereita ja muuta studiotekniikkaa. Periaatteessa flamencon intohimoisuuden ja chillailumusiikin raukean viileyden risteytys voisi olla kiinnostavaakin, mutta tässä kokoelmassa yhteensulautuminen vain vesittää kummankin. Levyllä on 14 toisistaan huomattavan niukasti eroavaa kappaletta kolmeltatoista esiintyjältä. Näistä se ainoakin, joka tulee toimeen ilman teknoavustusta, tarjoaa flamencoa vain kevytversiona ja erittäin lyhyesti. Omissa korvissani ikävintä on rytmien koneellinen yksitoikkoisuus, jota voi jo sanoa musiikilliseksi kolonialismiksi – onhan rytmiikan marssimaiseksi tekeminen useimmin käytettyjä keinoja yritettäessä tuoda marginaalisiksi miellettyjä musiikinlajeja angloamerikkalaisen popin piiriin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005