Indonesialaistytöt kauhistelevat tsunamin tuhoja.

Joulukuun 26. päivän maanjäristyksen ja sen aiheuttamien hyökyaaltojen kuolonuhrien määrä on noussut lähes 300 000:een, kymmeniätuhansia ihmisiä on edelleen kadoksissa, ja miljoonat ovat jääneet kodittomiksi.

Luonnonkatastrofi on kuitenkin johtanut myös ennennäkemättömiin lupauksiin hätäavusta ja jälleenrakennusavusta. Eri maiden hallitukset, kansainväliset järjestöt, kansalaisjärjestöt ja tavalliset kansalaiset ovat yhteensä luvanneet miljardeja euroja rahallista apua. He ovat myös lähettäneet tavaroita, kalustoa ja ihmisiä uhreja auttamaan. Jopa itse katastrofin partaalla olevat maat kuten Sudan ja Afghanistan ovat lähettäneet apua.

Mutta kuinka paljon hyötyä tästä avusta on alueen asukkaille pitkällä aikavälillä? Minne rahat menevät? Löytyykö auttamisen taustalta muita motiiveja?

Yksinkertaisin tilanne on yksityisten ihmisten antaman avun kohdalla. Heidän lahjoittamansa rahat on jo siirretty avustusjärjestöjen tilille ja vapaaehtoiset avustajat ovat paikan päällä antamassa apua.

Niin kauan kuin tätä tukea saavat järjestöt tekevät luotettavaa työtä, tällainen apu on suhteellisen ongelmatonta. Kysymys, joka kuitenkin saattaa nousta esiin erityisesti maailmanlaajuisesti toimivien järjestöjen kohdalla, on se, käytetäänkö Kaakkois-Aasian työtä varten lahjoitetut rahat todellakin siellä. Onko mahdollista, että jokin kansainvälinen järjestö käyttää rahoja muiden alueiden kunnostukseen? Sellaisten, jotka eivät juuri nyt ole parrasvaloissa, kuten esimerkiksi Haiti tai Burundi.

Lääkärit ilman rajoja ilmoitti jo ensimmäisen viikon jälkeen, ettei se pystyisi enää vastaanottamaan tsunamin uhreja varten tarkoitettuja lahjoituksia, sillä järjestö ei voinut antaa takuita siitä, että kaikki varat pystyttäisiin todellakin käyttämään Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä usein unohdetussa Itä-Afrikassa. Kaikki järjestöt eivät ole yhtä avoimia rahankäytön suhteen.

Valtioiden lupaama tuki on huomattavasti monimutkaisempi asia. Taustalla on vilpitön halu auttaa hädänalaisia alueita, mutta apuun liittyy myös usein poliittisia ja taloudellisia motiiveja. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Australia toivovat avun parantavan niiden mainetta erityisesti Indonesiassa. Saksan ja Japanin väitetään antavan niin paljon apua siitä syystä, että nämä valtiot toivovat tämän auttavan tavoitteessa saada pysyvä paikka YK:n turvallisuusneuvostosta.

Lähi-idän rikkaat öljyvaltiot reagoivat ensin hitaasti katastrofiin, mutta jouduttuaan kritiikin kohteeksi erityisesti muslimienemmistöisessä Indonesiassa, ne kiiruhtivat lähettämään rahaa ja kalustoa alueelle. Toisaalta avun saajien kannalta näillä motiiveilla ei välttämättä ole paljoakaan käytännön merkitystä.

Ongelmallista jatkossa on myös se, että lupaukset suurista avustussummista ovat vain lupauksia – mikään ei velvoita valtioita todella antamaan luvattuja summia. Esimerkiksi toissavuotisen Bamin maanjäristyksen jälkeen vain noin kymmenesosa luvatuista varoista lopulta annettiin iranilaisille.

Apu voi myös olla uuden, usein ”pehmeän” lainan muodossa, eli saajan on maksettava se (tosin mataline) korkoineen takaisin. Tällainen apu kasvattaa jo velkaantuneiden valtioiden velkataakkaa entisestään. Osa tsunamialueen valtioista sekä moni paikallinen ja kansainvälinen kansalaisjärjestö onkin vaatinut, että katastrofin jälkeen olisi annettava pahimmassa tilanteessa olevien valtioiden velkoja anteeksi.

Pelkästään Indonesian olisi määrä maksaa tänä vuonna noin 2,4 miljardia euroa velkojilleen. Lähinnä teollisuusmaiden edustajista koostuva Pariisin klubi ei kuitenkaan ole suostunut antamaan velkoja anteeksi vaan lupasi jäädyttää velat kolmeksi kuukaudeksi. On mahdollista, että osa teollisuusmaista laskee tämänkin summan osaksi heidän ”antamaansa” avustussummaa.

Niistä avustusrahoista, jotka todella annetaan konkreettisia projekteja varten kohdemaassa, osa menee ulkomaalaisten työntekijöiden palkkoihin, matkakuluihin, kaluston kuljettamiseen sekä hallintokuluihin kotimaassa. Mitä enemmän paikallisia työntekijöitä, järjestöjä, alihankkijoita, kalustoa ja tuotteita käytetään, sitä suurempi positiivinen vaikutus avulla on – ainakin periaatteessa.

Aceh – tsunami, sota ja korruptio

Indonesian Acehissa tsunami osui alueelle, jossa yli 25 vuotta kestänyt sota on jo vaatinut kymmeniätuhansia uhreja, tuhonnut koteja, kouluja ja muuta infrastruktuuria sekä tuottanut tuhansia pakolaisia. Lisäksi alueen kuvernööri istui tsunamin aikana avustajiensa kanssa vankilassa korruptiosyytteiden vuoksi.

Kaksi viime vuotta maakunta on ollut sotatoimien vuoksi ulkomaalaisilta täysin suljettu. Käytännössä valta on ollut asevoimilla, joiden huhutaan käyttävän aluetta myös laittomien taloudellisten toimintojen hoitamiseen, esimerkiksi huume- ja asekauppaan.

Acehin itsenäisyyden puolesta taisteleva Vapaa Aceh -liike (Gerakan Aceh Merdeka eli Gam) julisti heti tsunamin jälkeen tulitauon ja ilmoitti ulkopuolisen avun olevan tervetullutta. Keskushallinto on sen sijaan vedonnut Gamin aiheuttamaan ”vaaraan” rajoittaakseen ulkomaalaisten avustustyöntekijöiden ja toimittajien liikkumista alueella.

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan asevoimat jatkoivat ensimmäisten viikkojen ajan toimiaan Gamia vastaan tulitaukotarjouksesta huolimatta. Silti pidetään edelleen mahdollisena, että tsunamin aiheuttama katastrofi toisi sotivat osapuolet jälleen neuvottelupöydän ääreen.

Acehissa tammikuussa ollut Kepan yhteistyökumppanin Insistin pääsihteeri Don Marut pitää Gamin aiheuttamaa mahdollista vaaraa liioiteltuna.

”En usko, että Gam hyökkäisi avustustyöntekijöitä vastaan. Se olisi poliittinen itsemurha.” Suurempana vaarana Don Marut näkee radikaalit islamistiset ryhmät, jotka ovat rantautuneet Jaavalta Acehiin ”valvomaan”, etteivät ulkomaalaiset yritä käännyttää acehilaisia salaa kristinuskoon. Acehilaisilta ei Marutin mukaan liikene paljonkaan ymmärrystä näille islamistiryhmittymille.

”Ei acehilaisia kiinnosta se, antaako apua muslimi, kristitty, buddhalainen, juutalainen vai hindu, apu on apua.”

Asevoimien rivijäsenet auttavat Marutin mukaan siinä missä pystyvät ja tekevät yhteistyötä niin ulkomaalaisten sotilaiden kuin kansalaisjärjestöjen kanssa. He ovat osittain itsekin tsunamin uhreja ja asuvat samanlaisissa olosuhteissa kuten pakolaiset. Vaatimukset siitä, että kaikki ulkomaalaiset avustustyöntekijät lähtisivät kolmen kuukauden sisällä alueelta, ovat hänen mukaansa peräisin Jakartan kansallismielisiltä piireiltä politiikassa ja asevoimissa.

Hyvä tahto yhdistää

Tsunamin seurauksena on Indonesiassa nähtävissä ennennäkemättömän voimakas solidaarisuuden voima. Ympäri maata järjestetään keräyksiä, ja vapaaehtoisia on lähtenyt eri puolilta maata Acehiin auttamaan paikallisia ihmisiä. Tammikuun aikana ei maassa juuri keskusteltu muusta kuin tsunamista ja kolme viikkoa maanjäristyksen jälkeen näytetään tv:ssä edelleen joulukuun 26. päivän hyökyaaltoja.

Kansalaisyhteiskunnan nopea ja usein tehokas apu on saanut indonesialaiset kriittisesti kysymään, mitä heidän hallituksensa tekee asian hyväksi. Presidentti Susilo Bambang Yudhoyonoa on syytetty tehottomuudesta – kun taas varapresidentti Yussuf Kallaa on pidetty vähän turhankin toimeliaana. Kallaa on syytetty siitä, että hän on ylittänyt toimivaltansa rajat useam-paan otteeseen. Indonesiassa odotetaan myös kiinnostuneena, missä määrin Kallan omistamat rakennusalan yritykset osallistuvat Acehin jälleenrakentamisoperaatioon.

Kaikista ongelmista huolimatta Acehin kansainvälinen avustusoperaatio on Don Marutin mielestä erinomainen asia. Sen lisäksi, että hädässä oleville annetaan apua, hän pitää myös erittäin tärkeänä sitä seikkaa, että pitkään suljettuna olleen alueen ihmiset näkevät, ettei maailma ole unohtanut heitä.

”Acehissa voi nyt nähdä ja kokea, miten inhimillisyys ja ihmisten hyvä tahto ylittävät kaikki ihmisiä erottelevat raja-aidat – kansallisuuden, uskonnon ja niin edelleen. Mutta valitettavasti kaikki eivät halua nähdä tätä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005