Naisilla ja lapsilla on avulle omat erityistarpeensa.

Indonesialaisen naisten oikeuksia ajavan järjestön Solidaritas Perempuanin (SP) Banda Acehin toiminnanjohtaja Wanti Maulidar oli kotona viettämässä vapaapäivää perheensä kanssa, kun maa alkoi järistä 26. päivänä joulukuuta. Vähän myöhemmin iskivät hyökyaallot.

”Meiltä on rannalle matkaa yli seitsemän kilometriä. Silti se valtava vesimassa mukanaan autoja, ruumiita, puita ja talojen palasia valtasi myös meidän kaupungin reunalla sijaitsevan kotimme. Nappasimme mukaamme kännykät ja lompakot ja juoksimme”, kertoo Maulidar rätisevien puhelinlinjojen kautta Acehin maakunnan pääkaupungista Banda Acehista.

Vaikka kotitalo vaurioitui pahoin, onnistui Maulidar perheineen pääsemään turvaan. Neljän päivän pakoilun jälkeen hän sai järjestettyä kuorma-autokyydin sukulaisten luokse lähikaupunkiin Medaniin.

Vaikka Maulidar myöntää olleensa shokissa ja menettäneensä useita ystäviään ja sukulaisiaan, hän päätti yhden Medanissa vietetyn yön jälkeen palata tuhoalueelle Banda Acehiin.

”Otin yhteyttä Medanissa SP:n paikallisiin aktivisteihin ja aloimme heti suunnitella, minkälaista apua meidän järjestömme voisi kriisialueelle järjestää.”

Ensimmäinen tehtävä pahoin tuhoutuneessa Banda Acehissa oli etsiä kadoksissa olevia SP:n jäseniä.

”Yhdestätoista työntekijästämme vain kaksi minun lisäkseni selviytyi”, kertoo Maulidar.

Tsunamin aiheuttama katastrofi Sumatran saaren pohjoisosassa aiheutti indonesialaisissa ennennäkemättömän avustushalun. Acehin maakuntaan ja lähialueille tulvi ensimmäisinä päivinä ja viikkoina valtava määrä ruoka- ja lääkeapua sekä vapaaehtoistyöntekijöitä.

Huonon suunnittelun takia avun perille meno takkuili kuitenkin pahasti. Tonneittain hätäapuun tarkoitettuja tarvikkeita jumiutui huonon logistiikan ja riittämättömän kuljetuskapasiteetin takia lentokentille ja varastoihin. Alueelle saapuneiden vapaaehtoisten työtä ei välillä ohjannut kukaan.

”Tilanteen kaoottisuus on hyvä esimerkki siitä, kuinka Indonesialta puuttuu kokonaan toimiva, valtakunnallinen kriisinhallintasuunnitelma”, kertoo Indonesian Maan Ystävien Walhin tiedottaja Helvi Lystiani Jakartasta.

Hallitusta nopeammin rivinsä saivatkin koottua kansalaisjärjestöt ympäri maata. Parhaiten avustustyönsä saivat käyntiin ne järjestöt, joilla oli jo olemassaolevat yhteydet paikallisiin järjestöihin. Heidänkin työtään haittasi se, että kymmeniä paikallisten järjestöjen aktivisteja ja johtohenkilöitä on edelleen kadoksissa kriisialueella. Alueella jo vuosikymmeniä käynnissä ollut aseellinen konflikti on myös tukahduttanut paikallista kansalaistoimintaa.

Walhi koordinoi oman apunsa perustamalla heti katastrofin jälkeisinä päivinä koalition yhdessä seitsemän muun järjestön kanssa.

”Lähetimme Acehiin heti yhden ihmisen arvioimaan tilannetta. Hänen toimittamansa raportin perusteella saimme avustustyömme käyntiin”, Lystiani kertoo.

Koalitio on lähettänyt alueelle jo satoja vapaaehtoisia hakemaan ruumiita ja auttamaan lääkintätehtävissä sekä pakolaisten asuttamisessa. Alueelle matkustavien vapaaehtoisten mukana on lähetetty ruokatarvikkeita, lääkkeitä ja vaatteita.

”Me emme kuitenkaan lähetä summanmutikassa ketä tai mitä tahansa. Alueella olevat yhteyshenkilömme seuraavat tilannetta ja raportoivat tarkkaan siitä, minkälaista apua alueella milloinkin tarvitaan”, Lystiani korostaa.

Avun kohdentamisessa kansalaisjärjestöjen rooli onkin ollut oleellinen.

”Apuahan tänne on tullut paljon. Ongelmana on ollut syötäväksi sopimattomien ruokien ja esimerkiksi vääränlaisten vaatteiden lähettäminen. Joillakin alueilla on myös jo aivan liikaa lääkäreitä ja lääkkeitä toisten alueiden jäädessä ilman mitään palveluita. Työntekijämme kartoittavat tilannetta jatkuvasti, ja näin pystymme kohdentamaan oikeanlaista apua juuri sitä tarvitseville”, kuvaa tilannetta koalition yhteistyökumppanin Aceh Kita -järjestön koordinaattori Bakti Banda.

Maulidar sai yhteyden koalition Banda Acehissa jo työskenteleviin järjestöihin SP:n keskustoimiston kautta. Yhteistyössä Aceh Kitan kanssa Maulidar alkoi koordinoida naisille kohdistettua apua.

”Perustimme yhdessä muiden naisjärjestöjen kanssa toimistollemme naisten auttamiseen keskittyvän toimipisteen. Tänne toimitettu apu on ollut hyvin yleisluontoista. Naiset ja lapset ovat kuitenkin haavoittuvaisimpia aina tällaisissa tilanteissa. Puutetta on ollut erityisesti synnytyslääkäreistä, intiimihygieniaan liittyvistä tarvikkeista ja esimerkiksi äidinmaidonkorvikkeista”, Maulidar kertoo.

Hyvin sujuneen suunnittelun vuoksi yhteydet myös kansainvälisiin avustusjärjestöihin saatiin toimimaan.

”Teemme päivittäin yhteistyötä useiden kansainvälisten järjestöjen kanssa. Pystymme tarjoamaan heille sitä tietotaitoa ja yksityiskohtaista informaatiota naisten ja lasten tilanteesta, minkä keräämiseen heillä ei alueen paikallistuntemuksen ja kielitaidon puuttuessa ole mahdollisuuksia”, Maulidar selvittää.

Järjestöjen työ vasta alussa

Vaikka avustustyö on haparoivan alun jälkeen päässyt kunnolla käyntiin, edessä on vielä kuukausien ja vuosien työ. Sadattuhannet kotinsa ja elinkeinonsa menettäneet ihmiset tarvitsevat hätäapua vielä pitkään. Alueen jälleenrakennukseen arvioidaan menevän vuosia.

Kansalaisjärjestöillä tulee olemaan tärkeä rooli myös tulevaisuudessa. Indonesian hallitus on viestittänyt haluavansa saada kansainväliset järjestöt pois alueelta mahdollisimman nopeasti. Tämä on herättänyt epäilyjä, että hallitus haluaa vahvistaa armeijan kontrollia avustustyön ja jälleenrakennuksen järjestämisessä. Yhdessä maailman korruptoituneimmista maista on riski avustusmäärärahojen väärinkäytöstä myös suuri.

”Kansalaisyhteiskunnalla on tämän työn valvonnassa tärkeä rooli”, painottaa Lystiani.

Kansalaisjärjestöt korostavat myös, kuinka tärkeää on saada acehilaiset mukaan suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan.

”Avustustyöt ja jälleenrakennus täytyy ehdottomasti järjestää yhteistyössä acehilaisten itsensä kanssa. Sen täytyy tapahtua tavalla, joka antaa uhreille lisää vaikutusvaltaa omaan elämäänsä, eikä meitä entisestään marginalisoiden”, korostaa Maulidar, joka itse ei ole levännyt vielä päivääkään katastrofin jälkeen.

”Nukumme toimiston lattialla. Komennan kyllä muita lähtemään edes pariksi päiväksi pois. Lepo on tärkeää, että tätä työtä näissä olosuhteissa jaksaa tehdä. Työtä vain on niin paljon, että en ole halunnut vielä jättää kaikkea muiden harteille.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005