Levyarvostelut

 

NO Blues: Farewell Shalabiye

Rounder Europe
 

Hollantilais-israelilainen trio NO Blues on keksinyt oman musiikinlajinsa, tai ainakin heidän musiikilleen on keksitty kätevän kuvaava nimi: arabicana. Se viittaa sekä Yhdysvaltoihin, americanaan, että Arabiaan, ja tälle välille NO Bluesin musisointi jännittyy. Amerikkaa edustaa Ad van Meursin kitaroiden soitto ja laulu, Arabiaa puolestaan Jerusalemissa syntyneen ja Jerusalemin musiikki- ja tanssiakatemiasta kolme vuotta sitten valmistuneen Haytham Safian ud-luutun soitto ja laulu, joskin kumpikin on aivan yhtä kotonaan myös vieraissa musiikkiympäristöissä, kuten on kontrabasisti Anne-Maarten van Heuvelenkin.

Parhaimmillaan trio (jota avustaa pari lyömäsoittajaa sekä tavattoman kaunisääninen naislaulaja) liukuu amerikkalaisesta maalaisbluesista arabikaihoon ja takaisin niin sulavan luontevasti, että periaatteessa eripariset osaset hitsautuvat saumattomaksi kokonaisuudeksi, kuten traditionaalisissa sävelmissä Columbus Stockade ja Wayfaring Stranger.

Perinteitä fuusioivien kappaleiden lisäksi mukana on myös vahvemmin vain toiseen ankkuroituvia, ja näistä löytyvät albumin harmittavat, joskaan eivät fataalit kauneusvirheet. Sähkökitara ja nimenomaan bluesia valittava sähkökitara on niin dominoiva ja kliseinen jo soinniltaan, että sen latistavaa vaikutusta torjumaan tarvittaisiin jotain omaperäisempää kuin näppäriä r&b-pastisseja. Arabimusiikki kestää omillaan paremmin jo yksinkertaisesti siksi, että se kuulostaa omassa genressään pätevämmältä – ja totta tosiaan: Haytham Safia soittaa sitä musiikkia, johon on lapsesta asti kasvanut, kun taas hollantilaiset ovat taidoistaan ja tiedoistaan huolimatta musiikin Amerikassa turisteja tai tulokkaita.

Vaikka kokonaisuuteen kaipaisi enemmän Arabiaa ja vähemmän Amerikkaa, enemmän akustisuutta ja joustavuutta, moninkin paikoin osaset loksahtelevat niin somasti yhteen, että notkahdukset antaa anteeksi. Parhaimmillaan tuloksena on musiikkia, joka on itsevarmasti monikansallista, mutta silti yksilöllistä.

The Rough Guide to the Music of the Andes: Bolivia

World Music Network
 

Jos Bolivian musiikista tulee ensimmäisenä mieleen panhuilu, mielleyhtymä ei ole väärä. Panhuilujen sointi leimaa myös tätä bolivialaisen perinnemusiikin ja vähän uudemmankin soitannon kokoelmaa, useimmiten yhdistyneenä charangon, kitaran pienikokoisen pikkuserkun rytmikkään virtuoosiseen helähtelyyn. Ei pidä kuitenkaan antaa ensivaikutelman säikäyttää – nyt ollaan kaukana Kolmen sepän patsaalta.

Albumin aloitus, Esther Marisolin laulama El Guajojo, antaa heti osviittaa, että bolivialainen perinne on valtavasti vivahteikkaampaa kuin Andi-kliseillä ratsastavien katusoittajien melskaamisesta uskoisi. Bolivialle leimallista on se, että alkuperäisasukkaiden osuus paikallisessa kulttuurien sekoituksessa on suurempi kuin muualla Etelä-Amerikassa. Perinteinen kansanmusiikkiorkesteri, conjunto folklórico, konkretisoi kulttuurilliset lähteensä jo instrumentaatiossaan: quena- ja zampona-huilut tulevat intiaaneilta, kitarat espanjalaisilta.

Essential Guide to Brazil

Union Square
 

Brasiliassa on luotu niin paljon erilaista musiikkia, että kolmen levyn pakettiinkaan siitä ei mahdu kuin osa. Ylitsepursuavasta runsaudensarvesta tähän kokoelmaan on kaadettu lähinnä bossa novaa ja sambaa. Rajaus on sinänsä perusteltu, mutta tekee valikoiman otsikosta hiukan harhaanjohtavan.

Ja vaikka rajauksen hyväksyisikin, olo on edelleen hiukan harhaanjohdettu etenkin bossa novaan keskittyvää ykköslevyä (alaotsikko Bossa Nova – The 60’s Revolution) kuunnellessa: The Girl From Ipaneman, Desafinadon ja Corcovadon kaltaiset kappaleet ovat kyllä aivan keskeisiä klassikkoja, mutta tulkinnat useimmiten eivät ole niitä klassisia 1960-luvulta, vaan uusia ja alkuperäisiin verrattuina aika lailla karkeammin veistettyjä.

Kiinnostavimmat esitykset löytyvät kolmoslevyltä, jossa uusia sointeja etsivät muun muassa dj:t Marcelinho da Lua ja Bruno E.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2005

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!