Lähdin ajamaan Sambian pääkaupungista Lusakasta aamuvarhain välttääkseni ruuhkan. Reilua kymmentä tuntia myöhemmin saan eteeni kylmän oluen Etelä-Luangwan kansallispuistossa sijaitsevan Flatdogs-hotellin baarissa. Mainoskuvan mukaan samaisessa hotellissa asioivat välillä myös norsut, jotka ihmisiä pelkäämättä käyvät juomassa uima-altaasta.

Tiskillä tapaan vanhan ystäväni Henrik Juulin, joka on tanskalaisen kehitysjärjestön MS:n asiantuntijana puistonvartiointilaitoksella. Olen tullut hänen vieraakseen tutustumaan puistoon, joka luokitellaan samaan kategoriaan kuuluisien Serengetin ja Krugerin kanssa. Näihin kahteen verrattuna Luangwan etuna on sen koskemattomuus ja turmeltumattomuus.

”Luonto toimii omilla säännöillään, joskus sitä ajaa tuntikausia ja näkee vain antilooppeja ja jäniksiä. Kannattaa siis varata tarpeeksi aikaa, jotta voi varmistaa unohtumattoman elämyksen”, Henrik kertoo.

Turistien suosikkieläinten kuten norsun, kirahvin, leijonan ja leopardin kannat ovat suuret. Kuivalla kaudella toukokuusta lokakuulle Luangwassa järjestetään kävelysafareja, joilla eläimiä saattaa päästä näkemään silmästä silmään, ilman maastoauton tuomaa etäisyyttä. Sambiassa järjestetään myös yösafareja, jotka monessa Afrikan maassa ovat kiellettyjä.

”Leopardin näkeminen on vaikeaa, mutta jos ottaa kolme yöajelua peräkkäisinä iltoina, niin yleensä se onnistuu”, Henrik arvioi.

Seuraavana aamuna heräämme varhain ja lähdemme jo aamuviideltä joen alajuoksulle valvomaan virtahepojen metsästystä. Puistonvartiointilaitos myöntää kaatolupia eläinten kantojen mukaan. Virtahepoja harvennetaan muutama sata vuosittain.

Saapuessamme rannalle ammattimetsästäjät ovat ampuneet jo viisi eläintä. Nuoret miehet hakkaavat ruhoja kirveillä palasiksi, toiset erottavat lihan luista vähän kauempana rannasta. Tuhannet korppikotkat odottelevat vuoroaan lähipuissa.

Sen lisäksi, että paikallinen väestö saa töitä valokuvaus- ja metsästysturismista, puolet metsästyslupien tuotosta ohjataan suoraan paikallisyhteisön neuvostoille. Metsästystuotoilla on rakennettu klinikoita ja kouluja sekä parannettu teitä kylien toivomilla tavoilla.

”Me viranomaiset käytämme oman puolikkaamme salametsästyksen torjuntaan ja kyläläisten koulutukseen oppaiksi ja puistonvartijoiksi sekä ympäristöohjelmien luomiseen”, Henrik selittää.

Sambialla on hyvä maine salametsästyksen kurinpidossa. Silti täälläkin norsujen kanta on parin viime vuosikymmenen aikana romahtanut ja sarvikuonot on ammuttu sukupuuttoon.

”Etelä-Luangwan kansallispuisto on ehdottomasti Sambian paras kansallispuisto”, Henrik kertoo. ”Ja ainoa, johon pääsee pienellä vaivalla myös julkisilla kulkuvälineillä, jos ei halua vuokrata autoa tai lentää.”

Lusakasta ja Malawin puolelta Lilongwesta lennetään pienkoneilla päivittäin puiston kupeeseen Mfuwen pikkukaupunkiin.

”Vaikka täällä voi hyvin valita edullisen asumisen ja tehdä omat ruokansa, kannattaa varata rahaa, jotta pääsee ainakin muutamalle safariajelulle ja pystyy lisäksi maksamaan parinkymmenen taalan puistomaksun. Hienoissa täysihoitohotelleissa vuorokausi maksaa satasesta kolmeensataan dollaria, mihin yleensä sisältyy kaikki ajeluista ja ruoista puistomaksuihin”, Henrik kertoo, kun ajamme takaisin kohti Mfuwea illan hämärtyessä.

Afrikkalaiseen tapaan olemme sekoittaneet auringonlaskudrinkit tonic-pulloihin ja ajelemme hiljakseen kauniin laakson halki. Joen toisella puolen norsut syövät lehtiä puista, ja auton lähestyessä iso krokotiili pulahtaa rannalta jokeen.

Mfuwen keskustan tuntumassa Henrik lyö jarrut yllättäen pohjaan. Minä kurotan takapenkiltä voimakkaan valonheittimen ja toden totta, tiellä seisoo iso uroskirahvi. Se katselee meitä eikä näytä siltä, että aikoisi antaa tietä. Kaukaa puistosta kuuluu hyeenan huuto.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2005