Keskustelu globaalista köyhyydestä pyörii usein köyhän ”etelän” ja rikkaan ”pohjoisen” välisen suhteen ympärillä. Niin kapakkakeskusteluissa kuin seminaariesitelmissä jotkut selittävät etelän köyhyyttä pohjoisen uusimperialistien valtioiden ahneudella, kun taas toiset vierittävät syyn etelän itsensä niskoille saarnaamalla kehitysmaiden korruptiosta ja huonosta hallinnosta.

Syitä köyhyyteen on tietysti niin etelässä kuin pohjoisessakin, mutta mikä tämä globaali etelä oikein on? Etelän maiden keskinäisistä suhteista puhutaan vähemmän, vaikka kehitysmaat ovat varsin heterogeeninen ryhmä: siihen kuuluu toistasataa valtioita Aasiasta, Afrikasta, Karibianmereltä, Latinalaisesta Amerikasta ja Oseaniasta – joidenkin laskutapojen mukaan myös Euroopan köyhimmät valtiot kuuluvat samaan joukkoon.

Mukaan lukeutuvat yli miljardin asukkaan Intia ja Kiina sekä asukasmäärältään Vantaan kokoinen Itä-Timor. Osa etelän maista on siirtymässä teollisuusyhteiskunnista palveluyhteiskunniksi, toisissa teollistuminenkin on kaukainen haave.

Etelän maiden pienin yhdistävä tekijä on altavastaajan asema maailmankaupassa ja -politiikassa. Onko tämä yhteinen kokemus vahvistanut keskinäistä solidaarisuutta? Toimivatko esimerkiksi etelän yritykset eettisemmin kuin pohjoisen monikansalliset? Entä ovatko etelän valtiot pystyneet yhdistämään voimansa muuttaakseen pohjoisen ja etelän välistä epätasapainoa?

Vastaus kaikkiin kysymyksiin on valitettavasti ei.

Etelän riistoyritykset

Etelän ylikansalliset firmat eivät ole osoittaneet sen suurempaa eettisyyttä kuin pohjoisen yritykset. Indonesian itäisimmässä osassa, Länsi-Papuan Timikassa, ongelmallisin yritys on perinteisesti ollut yhdysvaltalaisomistuksessa oleva Freeport-McMoRanin maailman suurin kulta- ja kuparikaivos.

Vuosien mittaan alueelle ovat saapuneet myös malesialaiset metsäalan yritykset, taiwanilaiset ja thaimaalaiset kalastusalukset sekä Indonesian omat yritykset, joista moni on asevoimien hallinnassa.

”Tuloksena ovat olleet sademetsien avohakkuut, alkuperäisväestön syrjäytyminen, vesistöjen pilaantuminen ja kalavarojen dramaattinen vähentyminen”, aluetta pitkään tutkinut Don Marut, Kepan kumppanijärjestön Insistin pääsihteeri luettelee.

”Epäsuorana vaikutuksena on myös ollut alueen militarisoituminen asevoimien suojellessa omia, osittain laittomia bisneksiään. Kaakkoisaasialaiset kalastuslaivueet ja metsäalan yritykset toivat alueelle prostituution ja työntekijöidensä mukana mahdollisesti myös hi-viruksen.”

Siinä missä esimerkiksi Indonesiaan tuloaan tekevä British Petroleum pyrkii edes retorisella tasolla parantamaan paikallisväestön elintasoa ja siirtämään varoja kansalaisjärjestöjen käyttöön, on etelän ylikansallisilta yrityksiltä turha odottaa samaa.

Malesiassa paikallinen öljy- ja kaasualan yritys Petronas on puolestaan tehnyt pitkään yhteistyötä Sudanin ja Burman sotilasjunttien kanssa. Kun Yhdysvallat avasi Lesotholle ja eräille muille Afrikan maille markkinoitaan Agoa-ohjelmallaan, sijoittajat Taiwanista ja muualta Aasiasta alkoivat siirtää riistoyrityksiään Lesothoon. Myös eteläafrikkalaiset suuryritykset ovat valloittaneet eteläistä Afrikkaa ja ajaneet naapurimaiden tuottajat ahtaalle.

Yhtenäisyys mureni kauppajärjestössä

Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa etelän valtiot ovat pyrkineet rakentamaan ainakin näennäisesti yhteistä rintamaa vastapainoksi Yhdysvalloille ja EU:lle.Cancúnin kokouksen jälkeen vuonna 2003 näytti jo hetken siltä, etteivät rikkaat maat voi enää sanella maailmankaupan ehtoja köyhiä kuuntelematta. Kun Yhdysvallat ja EU eivät olleet valmiit taipumaan kehitysmaiden vaatimuksiin, nämä kieltäytyivät yhteistyöstä ja kaatoivat hetkellisesti koko neuvotteluprosessin.

Kun kehitysmaiden orastava yhtenäisyys näytti halvaannuttavan koko WTO:n, Yhdysvallat ja EU turvautuivat hajota ja hallitse -taktiikkaan. Varsinkin Yhdysvallat alkoi nakertaa sisältä käsin köyhien maiden asiaa ajanutta G20-ryhmää, jonka uumoiltiin Cancúnin jälkeen murtavan pysyvästi Yhdysvaltojen ja EU:n ylivallan kauppaneuvotteluissa. Pääkohteina olivat G20-ryhmän suuret maat Brasilia ja Intia.

Geneven heinäkuisissa WTO-neuvotteluissa Brasilia ja Intia kutsuttiin samaan neuvottelupöytään Yhdysvaltojen, EU:n ja Australian kanssa. Viisikko luonnosteli keskenään WTO-sopimuksen maataloutta käsittelevän osuuden, muut WTO-maat pidettiin pääosin pimennossa. Tuloksena oli köyhien maiden enemmistön kannalta laihahko sopimus, jossa huomioitiin muutamia Brasilialle ja Intialle tärkeitä yksittäisintressejä.

Tulos hyväksyttiin kuitenkin pitkin hampain, sillä sopimuksen kariutuessa köyhien maiden ainoaksi vaihtoehdoksi olisi jäänyt neuvotella Yhdysvaltojen ja EU:n kanssa kahdenvälisiä kauppasopimuksia, ja tätä pidetään kehitysmaille WTO:takin huonompana vaihtoehtona.

Vaikeneminen on myöntymisen merkki?

Lopputulosta ehkä jopa tärkeämpää oli se, miten sopimukseen päästiin. Heinäkuun WTO-neuvottelut murensivat orastavan kehitysmaarintaman ja toivat takaisin epäviralliset tapaamiset, jotka jättävät jäsenmaiden enemmistön ja varsinkin köyhät maat käytännössä neuvotteluiden ulkopuolelle.

Lisäksi Genevessä alkoi näyttää siltä, että WTO:n päätöksenteko olisi siirtymässä entistä enemmän massaprotestien ja kansalaisjärjestöjen värittämistä ministerikokouksista WTO:n sihteeristölle Geneveen.

Sambian kaltaisen kehitysmaan kauppaetujen puolustaminen voi olla Genevessä erittäin vaikeaa.

”Genevessä pitävät päämajaansa WTO:n lisäksi YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD, pakolaisjärjestö UNHCR, työjärjestö ILO, terveysjärjestö WHO ja moni muu. Sambian Geneven-lähetystön muutaman hengen henkilökunta ei pysty hoitamaan tätä kaikkea, sillä pelkästään WTO:n eri elimillä on Genevessä vuosittain 1000-1500 kokousta, jotka ovat luonteeltaan niin teknisiä, että niihin pitäisi valmistautua huolella”, Sambian entinen YK- ja WTO-suurlähettiläs Bonaventure M. Bowa sanoo.

Bowa katsoo, että Genevessä WTO:n päätöksentekoon kuuluva konsensusperiaate tarkoittaa entistä enemmän sitä, etteivät köyhät maat saa ääntään kuuluviin.

”WTO:ssa konsensusperiaate tulkitaan siten, että päätösesitys hyväksytään, jos yksikään jäsenmaista ei muodollisesti sitä vastusta. Köyhien maiden neuvottelijat eivät välttämättä ymmärrä päätösesitysten merkitystä omille mailleen, ja siksi heiltä vaaditaan paljon rohkeutta sanoa ei. Omalla maallani ei ole voimavaroja edes osallistua kaikkiin kokouksiin, joissa päätöksiä tehdään.”

Tekstiileistä odotettavissa seuraava kauppariita

WTO:n seuraavaksi suureksi keskustelunaiheeksi on nousemassa tekstiilikiintiöiden poistaminen tammikuussa 2005, ja jälleen kerran eri kehitysmaiden intressit ovat keskenään ristiriidassa.

Siinä missä Intiassa ja Kiinassa tuottajat ovat jo lähtökuopissa odottamassa entistä suurempia voittoja, suhtautuvat monet muut kehitysmaat tekstiilikiintiöiden poistamiseen varovaisemmin. Uudistuksen arvioidaan vievän tekstiiliteollisuudesta maailmanlaajuisesti noin 30 miljoonaa työpaikkaa.

Kamputsealaisen naisjärjestön CDRCP:n Leng Sothea muistuttaa, että valtaosa tekstiilialan työntekijöistä niin Kamputseassa kuin muissakin kehitysmaissa on nuoria naisia.

”Mitä tekstiilityöläisemme tekevät tammikuun jälkeen? Joutuvatko he lähtemään työn perässä ulkomaille vai ajautuvatko he prostituutioon?” Sothea ihmettelee.

Myös kamputsealaisen NGO Forum -järjestön Ek Sophanna sanoo, etteivät paikalliset tekstiilituottajat pysty kilpailemaan maailmanmarkkinoilla kiintiöiden poistamisen jälkeen.

”Onhan se hieman ironista – nyt kun olemme vihdoin saaneet tekstiilityöntekijöille kunnon palkat ja paremmat työolosuhteet, markkinat avataan ja yritykset menevät konkurssiin”, Sophanna sanoo.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2004