Itätimorilaismies poimimassa kahvinpapuja.

Leo Soares kuuluu Itä-Timorin niihin noin 44 000:een kahvin pienviljelijään, jotka perheineen muodostavat noin neljänneksen maan väestöstä. Kuten suurin osa heistä, Soaresien perhe asuu Itä-Timorin vuorilla ja on lähes täysin riippuvainen kahvituloistaan.

Yksi perhe tienaa kahvisadolla vuodessa arviolta noin 127-200 Yhdysvaltain dollaria – noin 100-150 euroa. Kahvi on Itä-Timorin, maailman nuorimman valtion, tärkein vientituote. Pienen valtion noin 700 000 asukasta ovat YK:n tilastojen mukaan Aasian köyhimpiä. Noin kaksi kolmasosaa väestöstä elää alle kahdella Yhdysvaltain dollarilla päivässä.

Kahvinviljely alkoi Itä-Timorilla Portugalin siirtomaavallan aikana 1800-luvun loppupuolella. ja kahvi nousi nopeasti alueen päävientituotteeksi. Siirtomaahallinto ei kuitenkaan kehittänyt kahvisektoria. Indonesian miehitys ja itsenäisyyssota, jossa kuoli arviolta kolmannes alueen väestöstä, pysäyttivät kahvintuotannon useamman vuoden ajaksi. Kun tuotanto jälleen alkoi 1980-luvulla, Indonesian asevoimien upseerit olivat tulleet mukaan kahvibisnekseen.

Indonesiasta tuli päämarkkina-alue ja voitot valuivat indonesialaisen eliitin taskuihin. Kahvintuottajat kokivat seuraavan vakavan takaiskun 1999, kun alueen itsenäisyyttä vastustavat puolisotilaalliset miliisit ja Indonesian asevoimat tuhosivat arviolta 90 prosenttia Itä-Timorin infrastruktuurista ja tappoivat noin 1 500 siviiliä.

Starbucks suurin ostaja

YK:n väliintulon ja vuoden 2002 saavutetun itsenäisyyden jälkeen kahvin tuottajat ovat ulkomaisen avun tuella pystyneet jälleen aloittamaan tuotannon ja päässeet mukaan maailmanmarkkinoille. Tilannetta vaikeutti kahvin hinnan romahtaminen vuonna 2000, mutta nykyisin tilanne on hieman parempi.

Suurin osa ulkomaisesta tuesta on tullut Portugalilta, Japanilta, Australialta ja Yhdysvalloilta. Suurimpiin ostajiin kuuluvat nykyisin Portugalin Delta Café, USA:n tukema NCBA (National Co-Operatives Business Association), australialais-timorilainen TimorCorp, japanilainen kansalaisjärjestö Peacewinds sekä Itä-Timorin kiinalaisvähemmistön kauppiaat, jotka myyvät kahvia lähinnä Indonesian markkinoille.

Delta Café on ainoa, joka käyttää suoraan timorilaista kahvia, muut välittävät sitä muille ostajille. NCBA on allekirjoittanut sopimuksen Starbucksin kanssa, joka on nykyisin suurin itätimorilaisen reilun kaupan kahvin ostaja.

”Joo, ei tässä muutakaan mahdollisuutta ole kuin satsata laatuun”, myöntää Manuel, muutama vuosi sitten maanpaosta Australiasta Timorille palannut kahvitilan omistaja. Itätimorilaiset tuottajat eivät pysty kilpailemaan määrässä tai tuottavuudessa suurien tuottajien kuten Brasilian, Costa Rican tai Kenian kanssa. Paras mahdollisuus päästä maailmanmarkkinoille on siten pyrkiminen laatu-, luomu- ja reilun kaupan kahvimarkkinoille.

Viljelijöiden köyhyys on johtanut siihen, että suuri osa kahvista on nykyisin käytännössä luomukahvia, sillä toisin kuin aiemmin, heillä ei enää ole varaa ostaa torjunta-aineita. ”Mutta menee vielä kauan, ennen kuin pystymme takaamaan markkinoiden vaatiman tasaisen korkean laadun”, Manuel jatkaa, ”ja luomukahvin sertifioiminen maksaa myös.”

Dollari dominoi

Ongelmana on, että koko kahvialan infrastruktuuri on Itä-Timorilla varsin heikossa kunnossa. Kahvipensaiden hoitoon ei ole satsattu riittävästi, kahvin kuljetusta pääkaupunkiin Diliin vaikeuttaa teiden huono kunto, mikä on johtanut osittain sadon pilaantumiseen. Alueen pienviljelijöillä ei myöskään ole toimivaa laadunvarmistusjärjestelmää.

Tilannetta vaikeuttavat osaltaan myös epäselvät maanomistussuhteet. Kahvin vientiä hankaloittaa YK:n päätös ottaa Yhdysvaltain dollari käyttöön Itä-Timorin valuuttana. Dollarin ollessa huomattavasti naapurimaiden valuuttoja vahvempi on Itä-Timorin asema kilpailukykyisenä valtiona heikentynyt ulkomaankaupassa.

Kahvinviljelijöiden järjestöt, Itä-Timorin hallitus sekä ulkomaiset avustajat – niin valtiolliset organisaatiot kuin kansalaisjärjestötkin – pyrkivät antamaan pienviljelijöille koulutusta ja taloudellista tukea, jotta nämä pystyisivät nostamaan tuotetun kahvin laatua ja samalla parantamaan elinolosuhteitaan.

Soaresin perheelle nämä makrotason ongelmat vaikuttavat kaukaisilta. ”En osaa sanoa,” vastaa Leo kun kysyn häneltä kahvialan ongelmista, ”en tiedä, mitä siellä Dilissä tapahtuu. Mutta selviytyminen on kyllä vaikeaa.”

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2004