Youssou N’Dour: Egypt

Nykyiseen maailmantilanteeseen ilmestyessään senegalilaisen Youssou N’Dourin uusin albumi on väistämättä enemmän kuin vain musiikkia: se on väkevä poliittinen ja kulttuurillinen kannanotto suvaitsevaisen islamin puolesta. Lisäksi se on loistavaa musiikkia, jossa mustan Afrikan ja arabien, Saharan pohjois- ja eteläpuolien musiikkikulttuurit uljaasti täydentävät toisiaan. Eräänlaista pan-afrikkalaisuutta siis. Tekijälleen se merkitsee myös murtautumista uudenlaiseen ilmaisuun.

Youssou N’Dourin kaunissointuisen ja lumoavan taipuisan lauluäänen taustalla soivat senegalilaiset lyömäsoittimet ja länsiafrikkalainen kora-harppu yhdessä kairolaisen Fathy Salaman orkesterin viulujen, ud-luutun, huilujen ja muiden egyptiläisten instrumenttien kanssa. Ensivaikutelma on enemmänkin egyptiläinen kuin senegalilainen, mutta tarkemmin kuunneltuna kokonaisuus paljastuu tasapainoiseksi fuusioksi, jollaista tuskin on monta kertaa aiemmin tehty. Siinä maailmanmusiikki on tosiaankin suvereenisti maailmanmusiikkia, ei vain läntisillä mausteilla vesitettyä eksoottista etnisyyttä.

Musiikillinen sekoitus heijastelee hienosti senegalilaisen islamin erityisluonnetta, sikäläistä versiota suufilaisuudesta, jonka avara ja harras mystiikka on myös laulujen sanojen ydinsisältöä. Levyn kansiläpyskään wolofiksi ja englanniksi painetut tekstit ylistävät senegalilaisia uskonnollisia opettajia, joita ehkä voisi kutsua pyhimyksiksi. Kaikki laulut ovat oikeastaan hartaudenharjoitusta, mikä ei suinkaan tarkoita tunneilmaisun suitsimista luterilaiseen tyyliin. Kun uskonnollisen kokemuksen ytimessä on hurmio, sen musiikilliseen kuvajaiseenkin kuuluu ekstaattisuus. <

Algerialaisen rai-musiikin suurin kansainvälinen tähti Khaled kantaa tällä komealla albumilla rai-kuninkaan kruunuaan arvolleen sopivalla tavalla. Levyn voi ajatella ilmentävän aikanaan vihaisten nuorten miesten ja vähän naistenkin musiikkina syntyneen rain lopullista aikuistumista: vaikutteita otetaan jo itsensä rain menneisyydestä, ja lauluissa niin sanottu modernisuus ja perinnetietoisuus yhdistyvät erehtymättömän tyylitajuisesti. Musiikillisten yksityiskohtien runsaudessa voi kuulla jopa vienoa huumoria, silmäniskuja niin läntisten kuin itäistenkin populaarikulttuurien suuntaan. <

Buena Vista Social Club on seitsemässä vuodessa kehittynyt tavaramerkiksi, jonka avustuksella jo iälle ehtineet kuubalaismuusikot pääsevät maistamaan kansainvälistä menestystä, viimeisimpänä trumpetisti Manuel ’Guajiro’ Mirabal (s. 1933), joka ei tätä ennen olekaan julkaissut mitään omissa nimissään. Guajiron albumin clou on keskittyminen 1940- ja 50-lukujen kuubalaisen klassikon Arsenio Rodríguezin musiikkiin, jota moni-ikäinen orkesteri tulkitsee vakuuttavasti, tradition puitteisiin hienovaraisesti uusia elementtejä tuoden. <

Brasilialainen laulaja Maria Rita sopinee pohjoisamerikkalaiseen makuun, sillä hänelle on annettu latinalaismusiikin Grammy-palkinto. Ritan bossanova hetkittäin vilkuileekin esimerkiksi rytmisesti rotevampaan ja yksipuisempaan rhythm & bluesiin, mutta parhaimmillaan hän kyllä on lähempänä omaa musiikillista maaperäänsä. Ja siellä hän onneksi viettää suurimman osan levystään. Aivan kaikkein hienostuneimpien tai toisaalta innovatiivisimpien bossanova -taitureiden joukkoon Maria Rita ei kuitenkaan kuulu.