En vieläkään osta ranskalaista viiniä, vaikka nyt Ranskaa olisi syytä tukea. Siirryin espanjalaisiin viineihin, kun Ranska vuonna 1995 käynnisti Mururoan ydinkokeet ja vastalauseeksi monet maailmanrauhasta haaveilevat boikotoivat ranskalaisia tuotteita. Boikotti oli oikeasti tehokas: sinä vuonna Ranskan bruttokansantuote laski todistetusti. Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin, en ole enää varma oliko boikotti oikeutettu. Enää en usko, että Ranskan ydinase on huono asia.
Varmaa on se, että ydinaseet eivät vähene maailmassa, vaan lisääntyvät. Mutta ne ovat pysyneet vain pienen joukon käsissä. Nämä muutamat maat ovat antaneet itselleen oikeuden kieltää muita maita rakentamasta ydinasetta. Ne ovat saaneet suurimman osan maailman maista allekirjoittamaan ydinsulkusopimuksen, kuitenkin pidättäen oikeuden pitää omat aseensa valmiina.
Tämän ylivoiman ja pelotteen kautta ne ovat saaneet itselleen myös veto-oikeuden turvallisuusneuvostossa, mikä on häpeätahra YK:lle ja koko demokraattiselle maailmalle. Veto-oikeus on usein ollut kehityksen ja oikeudenmukaisten ratkaisujen esteenä.
Noin 60 kertaa koko muu maailma on äänestänyt palestiinalaisten oikeuksien puolesta, mutta Yhdysvaltain vastustus on estänyt päätöksen. Sama on tapahtunut useasti Tiibetin, Afganistanin ja Tshetshenian suhteen. Joka kerran jokin veto-oikeudella varustetuista maista on käyttänyt oikeuttaan lähinnä omien etujensa turvaamiseksi.
Elokuu muistutti jälleen kerran Hiroshimasta ja Nagasakista. Joka vuosi Hiroshiman pormestari vetoaa muistotilaisuudessa ydinaseiden rajoittamisen puolesta. ”Hiroshimaa ei saa unohtaa”, hän sanoi tänäkin vuonna. Todellisuudessa Hiroshimaa ei ole edes kunnolla tallennettu ihmiskunnan muistiin. Hiroshima ei koskaan saanut ansaitsemaansa kunnioitusta.
Holokaustista on tehty lukemattomia dokumenttielokuvia, raportteja, draamoja ja sen muistoksi on rakennettu museoita. Näihin verrattuna Hiroshima ja Nagasaki ovat kuin illuusio, aamuyön kaukainen paha uni, jonka juonta ei enää muista. Hirmutyön tekijät, kahden siviilikohteen, kahden kaupungin täydellisen tuhon aiheuttajat eivät koskaan pyytäneet anteeksi ja väittävät edelleen, että pommitus oli välttämätön ja korvasi maasodan.
Todellisuudessa keisari Hirohito oli jo käskenut Japanin parlamenttia aloittamaan neuvottelut aselevosta. Liittoutuneet vaativat kuitenkin ehdotonta antautumista, joka sisälsi myös itse keisarin luopumisen kruunustaan, nykytermein siis vallanvaihdon!
Se, että ydinaseita ei ole käytetty Nagasakin jälkeen, johtuu puhtaasti siitä, ettei se ole ollut tarpeellista. Ydinaseen käyttöä on monesti harkittu, usein jopa sellaisia maita vastaan, joilla ei itsellään ole ydinasetta.
YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet, jotka ”vahtivat maailman rauhaa” yhteensä 20 000 ydinkärkensä voimalla, ovat pitäneet yllä tiukkaa ydinaseapartheidia, joka on sekä rasistinen että epäoikeudenmukainen. Israel on saanut pitää Lähi-idässä ydinasemonopolia ilman sanktioita, mutta muiden maiden pyrkimykset on tuomittu alkiovaiheessa.
Tämän eriarvoisuuden voi huomata myös keskustelussa käytetyssä sanastossa. Kun Pakistan kehitti oman ydinaseensa, se ristittiin heti muslimipommiksi. Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan pommeja ei ole koskaan kutsuttu kristityiksi pommeiksi, eikä Israelin pommia juutalaispommiksi tai Intian pommia hindupommiksi.
Sodat ja valloitukset ovat monesti käynnistyneet silloin, kun osapuolten voimavarat ovat olleet selvästi epäsuhtaisia. Rauhan syntymiseen ja pysymiseen riittää usein kunnioitus ja puolustuksen uskottavuus. Jos Amerikan intiaaneilla olisi ollut tasavertaiset aseet, kenties eurooppalaiset eivät olisi voineet pyyhkiä heitä maan pinnalta. Hitler ei olisi aloittanut sotaa, jos olisi uskonut naapurimaiden mahdollisuuteen puolustautua. Neuvostoliitto ei olisi hyökännyt Suomeen, jos olisi uskonut, ettei voi voittaa sotaa.
Uskottavan puolustuksen käsite on nykyään saneerauksen alla. Pitäisikö olla maamiinoja vai ei? Pitäisikö ostaa helikoptereita tai panssareita ja mistä? Entäs palkka-armeija? Pitäisikö liittyä Natoon? Mikään maa ei halua antaa itsestään heikkoa vaikutelmaa. Todellisuudessa kysymys on usein enemmänkin politiikasta kuin puolustuksesta. Jos Suomella olisi ollut ydinaseita ja Moskovaan asti kantavia ohjuksia, ei suomalaisten johtajien ja tiedotusvälineiden olisi tarvinnut kumartaa jatkuvasti itään.
Tavallisten aseiden keräily on oikeastaan vain pienten maiden paikalliskonfliktien hoitoon tarkoitettua puuhaa. Suurella näyttämöllä pienten maiden on oltava varuillaan. Minun ideaalimaailmani on aseeton, oikeudenmukainen ja rauhallinen. Lähimenneisyyden tapahtumat kuitenkin näyttävät, että suunta on toinen. Kenties kaikkien maiden on rakennettava omat ydinaseensa ennenkuin suurvallat edes harkitsevat aseistariisuntaa.
Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004