Kuvissa ihmiset hymyilevät, piirrokset on ankkuroitu kivillä maahan tai ne on teipattu teltan seinään. Näyttelyarkkitehti tuskin ylistäisi ripustusta, mutta Packalénit ovat innoissaan. Juuri noin sarjakuvaa pitää käyttää.

Sarjakuva avautui sarjakuvaneuvos Leif Packalénille uudella tavalla viisitoista vuotta sitten. Siihen saakka hän suhtautui sarjakuvaan niin kuin nyt aikuiset suhtautuvat – Aku Ankkaa ja sanomalehden takasivujen viihdyttäviä strippejä. Uuden näkökulman avasi tansanialaisen ystävän avunpyyntö. Lypsykarja-asiantuntija pyysi apua etsiessään kirjallisuutta, joka tekisi karjanhoidon teoriaa kansantajuisemmaksi. Packalén perehtyi tarjontaan ja totesi, ettei sellaista ole olemassakaan.

”Aluksi ajattelin, että kuvitus auttaisi ymmärtämistä. Sitten näin eteläafrikkalaisen kolmen ruudun sarjakuvastripin, jossa kuvattiin majan rakentamista. Kun aloin tarkastella sarjakuvaa siltä kantilta, tuli selväksi, että sen kerrontatapa tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia.”

Ajatus sarjakuvasta mediana oli ensimmäinen askel kohti Packalénin ja kumppaneiden World Comics -yhdistystä, joka nyttemmin järjestää sarjakuvatyöpajoja, -kursseja ja -näyttelyitä eri puolilla Afrikkaa ja Intiaa.

”Alussa mentiin harhaan, kuten kehitysyhteistyössä yleensäkin mennään. Eli projektit suunnitellaan ja kasataan täällä, ja sitten mennään kehittämään.”

Sarjakuvassa tärkeintä on ymmärtää sen kieltä, eikä kieli ole itsestään selvä tai kaikille yhteinen. Visuaalisen viestin tulkinta ei ole yleismaailmallinen, eivätkä Packalénin sarjakuvat auenneet afrikkalaisille yhteistyökumppaneille. Eivät ainakaan siten kuin tekijä oli niiden ajatellut avautuvan. Eikä ymmärrys ollut sen parempi toiseenkaan suuntaan. Tapa kertoa tarinoita yksinkertaisesti on erilainen.

”Mutta sielläkin, missä sarjakuva välineenä on outo, siihen syntyvät omat konventiot luonnostaan, jollemme me tuputa omia tilalle.”

Saa olla pihalla

Alussa sarjakuvakouluttajat eivät kuitenkaan malttaneet pitää näppejään erossa työpajalaisten töistä. Usko oman maailmankuvan ja näkemyksen oikeellisuuteen on vankka.

”Tuli ehdotettua esimerkiksi toisenlaista loppua. Sitten kun tekijät muuttivat tarinansa, siitä tuli heidän itsensä mielestä ontuva. Tapaan kertoa asioita emme enää sekaannu, ja täytyy sanoa, että tarinat paranivat, kun puuttuminen lopetettiin.”

Leif Packalénin kertomus erään intialaisen työpajaan osallistuneen piirtäjän sarjakuvasta on kuvaava. Tarinan juoni on kaikessa selkeydessään seuraavanlainen: Bramiini (ylimpään kastiin kuuluva) raiskaa työläisen tyttären, ja työläinen näkee väkivallanteon. Hän uhkaa bramiinia poliisilla. Bramiinin estelyistä huolimatta työläinen pitää päänsä ja rikosta käsitellään tuomioistuimessa. Oikeudenkäynnissä tuomarit päättävät, että bramiinin on naitava raiskaamansa tyttö.

Mutta mitä tarinassa oikein tapahtuu? Onko loppu oikeudenmukainen tai onnellinen? Kuka hyötyy ja kuka kärsii?

Kehitysyhteistyötä tehdessä on syytä hyväksyä, että on asioita, jotka kumppanin kanssa käsittää eri tavoin. ”On vain haettava aktiivisesti, niin kyllä sitä yhteistäkin löytyy. Maailma on täynnä juttuja, joita ei ymmärrä ja se on vain hyväksyttävä, ja sekin, ettei ole pakko ymmärtää.”

Vaikka ymmärrys ei aina riitä yksityiskohtiin, ovat suuret linjat ja motiivit kuitenkin yleensä luettavissa, Packalén sanoo. ”Alussa myös tuntui, että aiheet eivät olleet niitä tärkeimpiä, mutta enää se ei häiritse.”

Ei tarvetta olla viilee

Tarinankertomisen sijaan suomalaiset sarjakuvalähettiläät ja heidän oppilaansa pyrkivät opettamaan sarjakuvan käyttöä välineenä. Luettavuus on tärkeintä.

”On oikeastaan kaksi linjaa, ammattipiirtäjät ja aktivistit. Ammattilaiset tekevät sarjakuvia esimerkiksi tiedotukseen ja opetukseen. Aktivistit muodostavat oman kiehtovan maailmansa. Heiltä puuttuvat taiteelliset ambitiot, mutta halu kertoa tarinoita, esimerkiksi siitä miten bramiinit ovat paskiaisia, on kova.”

Tärkeimmät kritiikkikeskustelut töistä käydään työpajaan osallistuneiden kesken. Kaikkien työt ripustetaan seinälle ja kommentoidaan yksitellen. Palautetta voidaan antaa vaikka tekstin koosta. Joskus tekijät ovat saattaneet kinastella keskenään siitä, onko jokin ääni flip vai flap, mutta sen he ovat saaneet ratkaista keskenään.

Suomalaisen sarjakuvakriitikon kourissa työpajojen tuotteet eivät kauan happanisi. Kaukana ovat tarkkaan harkitut ruudun käytöt ja kuvakulmat. World Comicsin kursseilla sisältö ja tarina ajavat aina ulkoasun ohi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukaan mahtuisi myös kunnianhimoisia piirtäjiä.

”Mutta jo (silloisen) KYO:n julkaiseman, minun ja Frank Odoin tekemän kirjan Comics with attitude nimi kertoo, että asenne on aina päällimmäisenä, ja harvat ovat aktivisteja ja taiteilijoita yhtä aikaa. Toisaalta on kiehtovaa nähdä, miten ne, jotka eivät osaa piirtää, tekevät parempia juttuja kuin ammattilaiset. Niistä tarinoista välittyy into, vakaumus ja mielipide. Ammattilaiset ovat viileämpiä, siistimpiä, harvoin intohimoisia.”

Akuankkakoodiston ja kaiken läpitunkevan ironian turmelemalle suomalaiselle lukijalle työpajalaisten tekemät stripit ovat koskettava kokemus. Tarinat ovat niin suoria, niin naiiveja, niin vilpittömästi kantaa ottavia. Asiat esitetään ilman etäännyttäviä lainausmerkkejä, tekijät haluavat – ihan oikeasti – kertoa näkemyksensä.

”Välineenä sarjakuva on lempeä, itseprosessoitu mielipiteen ilmaisu. Kyse on hyötysarjakuvasta, ei valistuksesta. Jälkimmäistä viisaat vääntävät köyhille keskuksissaan isolla rahalla, ja jokseenkin turhaan.”

Syvästi paikallista

World Comicsin työpajoissa ja kursseilla sarjakuvia tehdään joko julisteiksi tai taiteltaviksi lehtisiksi. Lehtisissä voidaan käsitellä arkoja aiheita, kuten seksiä. Posterit syntyvät kahdesta A4-arkista, jotka teipataan yhteen. Painokoneeksi riittää kopiokone. Levitys vaatii vain viitseliäisyyttä.

”Julisteen voi ripustaa temppelin seinään tai bussipysäkille. Sen kustannustehokkuus on korkea ja kontaktiarvo suuri”, Packalén tuikkaa väliin bisnesjargonia.

Suomessa sarjakuvanharrastajan stereotyyppi on collegepaidassaan Neil Gaimanin nimikirjoitusta albumiinsa jonottava keski-ikää lähestyvä pojanjullikka. Ihailua sarjakuva saa Afrikassa ja Intiassakin. Idoleita ei kuitenkaan haeta toiselta mantereelta, sen sijaan paikallisuus on kova sana. Packalén käyttää käsitettä deep local.

”Mitä paikallisempi, sen parempi vaikuttavuus. Tekijä on kunniaksi niin itselleen kuin yhteisölleenkin. Ja kun sarjakuvien hahmotkin ovat tuttuja – jokainen tietää, kuka bramiini tai kerjäläinen on kyseessä – mielipiteen ilmaisu on selkeä. Arvokkaita ovat tarina ja sen tekijä.”

Työpajoissa osallistujat saavat tehtäväkseen mahduttaa neljään ruutuun tarinan, jonka haluavat kertoa. Tehtävä ei ole helppo, ja opastusta tarvitaan. World Comics on kouluttanut työpajojen vetäjiä, ja Packalén itse on ollut mukana intialaisen ystävänsä ohjaamassa pajassa.

”Opetus on ehdottomasti erilaista, sen ymmärsin, vaikken hindiä ymmärräkään. Meillä suomalaisilla on tarve aloittaa teoriasta, selittää ensin perusteet ja edetä vasta sitten tekemiseen. Intialainen ohjaaja lähtee konkreettisesta, tikku-ukkopiirroksia esittäen.”

Yhteisöllisessä kulttuurissa henkilökohtainen suoritus jää toissijaiseksi, kun tavoitteena on kertoa tarina.

Tansaniassa tehtävänä oli piirtää strippi, jossa on mies, talo ja polkupyörä. Valmiissa töissä pyörät olivat kaikki samannäköisiä. Kävi ilmi, että yksi ryhmästä osasi piirtää polkupyörän muita paremmin, joten hän piirsi sen kaikille.

Marginaalista kohti valtavirtaa

Kehitysyhteistyöntekijän olisi Packalénin mielestä perehdyttävä tarkasti omaan kulttuuriinsa, sillä sen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään muita. ”Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä omia motiivejaan. Esimerkiksi tehokkuutta pidetään arvona sinänsä, itsestään selvästi tavoiteltavana asiana.”

Viimeiset kymmenen vuotta Packalén on tehnyt kehitysyhteistyötä sarjakuvaprojekteja hallinnoiden, matkustaen ja työpajoja ohjaten. Hänen kehitysaktivisminsa juuret ovat kuitenkin jo 1960-luvulla. Tuolloin hän toimi Pääskyissä ja Emmauksessa, jälkimmäisessä päätoimisesti.

1970-luvun vientikauppaopintoja seurasivat vuodet kaupallisena avustajana Nigeriassa ja Sudanissa, pohjoismaisessa maatalousprojektissa Tansaniassa ja vuodet 1987-88 Kepan kenttäkoordinaattorina Sambiassa. Suomeen palattuaan Packalén työskenteli Pääskyissä, kunnes jäi free lanceriksi ja on nyt marginaalin marginaalissa yhdistellen kehitysyhteistyötä ja sarjakuvaa.

Kun Packalén ensimmäistä kertaa anoi KEO:lta (ulkoministeriön kehityspoliittinen osasto, entinen KYO) rahaa sarjakuvaprojektiin, vastaanotto vaihteli kiusaantuneisuudesta kuoliaaksi vaikenevaan. Rahaa kuitenkin myönnettiin.

”Nyt kun on näyttöä, asennekin on muuttunut, eli tässähän ollaan lähes mainstreamissa”, tällä hetkellä kolmea projektia hallinnoiva Packalén naurahtaa.

Seinille ja sanomalehtiin

Valtavirtaistumisesta kertoo tavallaan sekin, että World Comicsin Mosambikissa 1993-96 kouluttamista piirtäjistä osa on löytänyt kanavan töilleen monipuoluejärjestelmään siirtymisen synnyttämistä lukuisista lehdistä.

”On jännittävää olla mukana tässä prosessissa, olla mukana luomassa paikallista sarjakuvaperinnettä, nähdä ihmisten osaavan ja olevan ylpeitä siitä. On myös ilo nähdä paikallisten piirtäjien löytävän paikkansa työssään, lehtien julkaisevan paikallisten tekijöiden töitä syndikaattien tarjoamien sijasta.”

Intian Jharkhandissa alkuperäisväestö ajaa oikeuksiaan ja käyttää yhtenä välineenään seinälehtinä leviävää sarjakuvaa. Kerran kuukaudessa ilmestyvä posteri leviää kahdentuhannen kappaleen painoksena. Uunituore idea on ryhtyä tarjoamaan samoja strippejä paikallislehtiin.

”Seinälehdillä ja sanomalehdillä tavoitetaan eri lukijat. Lehteä lukevat kuuluvat eliittiin. Seinälehden äärellä huonosti lukeva tai lukutaidoton voi pyytää apua muilta. Levityskanavat eivät siis ole joko-tai vaan sekä-että.”

Muitakin uusia hankkeita on vireillä. Pian, toivottavasti, intialaiset ja tansanialaiset pääsevät tutustumaan toistensa tapoihin tehdä sarjakuvaa. Haussa on myös yhteistyökumppani, mielellään suurehko järjestö.

”Sarjakuva on taloudellinen, edullinen ja helppo väline. Tiedon sen käyttömahdollisuuksista toivoisi leviävän, samoin osaamisen.”

Mutta mitä julisteilla ja lehdyköillä saadaan aikaiseksi? Mihin sarjakuvalla pyritään?

”Merkitys on paljolti yhteiskunnallisen keskustelun herättämisessä”, Packalén sanoo.

Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004