Tarina on tuttu kautta maailman: Modernisaation mukanaan tuomat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakennemuutokset kuihduttavat perinteisen elämäntavan ja luovat muun muassa kaupungistumiseen, saasteisiin ja sosiaalisten verkostojen hajoamiseen liittyviä ongelmia.

Jammun ja Kashmirin osavaltiossa Pohjois-Intiassa sijaitsevalla Ladakhin alueella tämä muutos on tapahtunut erityisen nopeasti. Korkealla Himalajan vuoristossa Tiibetin ylängön länsilaidalla Ladakh oli miltei tuhat vuotta itsenäinen valtakunta. Kulttuuriset ja taloudelliset siteet Tiibetiin ja Keski-Aasiaan olivat vahvat, kun taas yhteydet etelän suuntaan Intian tasangolle olivat vähäisiä.
Vuonna 1947 Ladakh päätyi Kashmirin mukana juuri itsenäistyneen Intian alaiseksi. Eristyneisyyttä muuhun Intiaan kuitenkin pitkitti strategisesti keskeinen sijainti sekä Kiinan että Pakistanin rajojen tuntumassa. Yhä jatkuvat erimielisyydet rajalinjoista molempien naapurivaltioiden kanssa pitivät Ladakhin ulkopuolisilta suljettuna alueena aina vuoteen 1974 saakka. Ensimmäinen moottoriajoneuvollekin käyttökelpoinen tie Intian tasangolta vaikeakulkuisten solien yli pääkaupunkiin Leh’en rakennettiin vasta 1970-luvulla.

Niistä ajoista lähtien moderni maailma on tulvinut Ladakhiin sekä materiaalisessa että psykologisessa muodossa. Muualla Intiassa usein tukien avulla tuotetut halvat elintarvikkeet ja kulutustavarat iskivät rajusti paikalliseen talouteen. Samaan aikaan televisio, elokuvat sekä yhä kasvava turistien joukko loivat ihannoitua kuvaa länsimaisesta elintavasta. Intian hallituksen kehitystyö Ladakhissa alkoi myös samoihin aikoihin. Vaikka materiaalinen elintaso saattoi jopa kohota, ihmiset kokivat itsensä köyhemmiksi ja onnettomammiksi kuin ennen.

Näin tarinan ainakin kertoo ruotsalais-englantilainen kielitieteilijä ja kansalaisaktiivi Helena Norberg-Hodge, joka tuli Ladakhiin vuonna 1974 ensimmäisten Intian itsenäisyyden aikana alueelle päästettyjen ulkomaalaisten joukossa.

”Kehitys” aiheutti uusia ongelmia

Kuva: Helena Norberg-Hodge. (Kuvaaja: Olli Moilanen)
Helena Norberg-Hodge haluaa nostaa ladakhilaisten itsetuntoa.
Norberg-Hodge tuli tutkimaan ladakhin kieltä ja tutustui paikallisiin ihmisiin, kulttuuriin sekä elämäntapaan. Vierailu ei jäänyt ainoaksi: ihastuttuaan ladakhilaisten tasapainoiseen elämään hän ryhtyi pian viettämään useita kuukausia vuodesta Ladakhissa. Näin Norberg-Hodge näki ulkopuolisen silmin Ladakhin yhteiskunnassa tapahtuvan nopean muutoksen.

”En ollut aikaisemmin kyseenalaistanut kehityshankkeiden tai ’kehitys’-käsitteen mielekkyyttä”, Norberg-Hodge kertaa Leh’ssä miltei kolmenkymmenen vuoden takaisia muistoja. ”Näin kuitenkin, kuinka ’kehitys’ aiheutti hyvin lyhyessä ajassa sellaisia ennen tuntemattomia pulmia kuten saasteita, työttömyyttä ja nopeaa kaupungistumista.”

Tapaan Norberg-Hodgen Leh’ssä Ladakhin ekologisen kehityksen ryhmän kaksikymmentävuotista taivalta juhlistavalla luennolla. Hän on juuri pitänyt lyhyen puheen sujuvalla ladakhin kielellä ja puhelee tilaisuuden päätyttyä häntä tervehtivien paikallisten kanssa. Kun vihdoin saan vedettyä hänet sivuun haastattelua varten, hän puhuu toiminnastaan Ladakhissa innokkaasti ja paljon – juuri kuten hänenlaiseltaan järjestöaktiivilta voi odottaa.

Norberg-Hodge kiinnitti aluksi erityisesti huomiota siihen, kuinka ilmeisen vääristynyt kuva länsimaisesta elintavasta laski ladakhilaisten itsetuntoa. Länsimaalaisten näennäinen rikkaus, menestys ja onnellisuus vaikutti ladakhilaisten silmissä johtuvan heidän luontaisesta paremmuudestaan. Osittain syynä harhakuvaan oli yhteisen kielen puutteesta johtuva heikko kommunikaatioyhteys.

Toisaalta alemmuuskompleksia pahensi kehityshankkeiden toteuttajien ylimielisyys. Intian hallituksen lähtökohta näytti olevan, että kaikki on rakennettava alusta – ikään kuin Ladakhissa ei olisi ollut aiemmin mitään toimivaa.

Norberg-Hodge huomasi olevansa tilanteessa, joka pakotti toimimaan. Kaikkien kolmen osapuolen – Ladakhin, länsimaiden sekä Intian hallinnon – välillä näytti olevan mittavia tietokatkoja, joita Norberg-Hodge tunsi kykenevänsä paikkaamaan.

Intian hallinto ei näyttänyt ymmärtävän, että kehitysprojektit muun muassa. rikkovat vanhoja ja toimivia rakenteita, kuten kyläyhteisöjä ja ihmisten perinteisiä sosiaalisia tukiverkkoja. Ladakhilaiset eivät olleet lainkaan tietoisia länsimaiden ongelmista – he näkivät vain turistien ja television välittämän kuvan rikkaudesta. Länsimaalaiset veronmaksajat, jotka hallitusten kehitysavun muodossa rahoittavat eteläisen pallonpuoliskon köyhien maiden kehityshankkeita, eivät puolestaan näyttäneet olevan perillä siitä, kuinka heidän rahojaan käytetään.

Lisäksi Intian hallinto noudatti länsimaisia kehitysmenetelmiä olematta kuitenkaan erityisen tietoinen monista länsimaissa jo havaituista haittavaikutuksista. Tästä kertoo esimerkiksi voimakas – ja ilmeisen hyväuskoinen – painostus DDT:n käyttöön tuholaisten torjunnassa samaan aikaan kun myrkky oli länsimaissa jo todettu erittäin vaaralliseksi ja kielletty.

Norberg-Hodge painottaa, että tietokuilu on edelleen erittäin leveä. Parhaillaan eräs keskustelluimmista ja kiistellyimmistä aiheista länsimaisessa kehityskeskustelussa on geenimanipulointi. Vaikka esimerkiksi perimältään muunneltujen viljelykasvien patentointi koskettaa erityisesti juuri etelää, eräällä paikallisella virkamiehellä ei kysyttäessä ollut aavistustakaan koko aiheesta, Norberg-Hodge kertoo.

Eroon muovipusseista

Norberg-Hodgen toiminnasta alkoi Ladakh-projekti (The Ladakh Project), josta myöhemmin kasvoi Kansainvälinen ekologia- ja kulttuurijärjestö (The International Society for Ecology and Culture). Toiminnan peruslähtökohtana on alusta alkaen ollut tiedon jakaminen ja vaihtoehtoisten toimintatapojen esittely. Norberg-Hodge kutsuu toimintaansa vastakehitykseksi.

Kyseessä ei ole perinteisen elämäntavan romantisointi tai pyrkimys palata johonkin kuviteltuun luonnolliseen alkutilaan, vaan pikemminkin yritys lieventää tavanomaisen kehityksen haitallisia sivuvaikutuksia. Muutos tapahtuu vääjäämättä, mutta sen ei ole pakko kulkea länsimaisen esimerkin mukaan. Yksi Ladakh-projektin tavoitteista onkin aikaansaada keskustelua ja aitoa harkintaa esimerkiksi ennen uuden teknologian käyttöönottoa.

Kansainvälinen ekologia- ja kulttuurijärjestö on perustanut Ladakhiin myös kaksi itsenäistä kansalaisjärjestöä, Ladakhin ekologisen kehityksen ryhmän (”Ladakh Ecological Development Group”) sekä Ladakhin naistenliiton (”The Women’s Alliance of Ladakh”). Nämä ruohonjuuritason organisaatiot ovat olleet hämmästyttävän vaikutusvaltaisia paikallisessa politiikassa.

”Vuonna 1998 onnistuimme kieltämään muovipussien käytön Leh’ssä”, Ladakhin naistenliiton työntekijä Tashi Lhamo kertoo Leh’ssä sijaitsevassa toimipisteessä ja tarjoaa hymyillen maitoteetä. Todellakin, Leh’n katukuvassa ei muovipusseja näy. Kuinka ihmeessä siinä on onnistuttu?

”Muovijätteestä oli tullut Leh’ssä todellinen ongelma. Kuukausittain pitämissämme kokouksissa kävi ilmi, että joidenkin perheiden lehmiä oli kuollut syötyään pientareilla lojuvaa muovia. Pidimme sitten seminaarin, johon kutsuimme paikallisia päättäjiä, kauppiaita ja asukkaita. Totesimme, että muovipussit olisi kiellettävä. Nyt, jos kauppias antaa ostosten mukaan muovipussin, hän voi saada 5000 rupian (100 euron) sakon”, Tashi Lhamo kertoo. Vaikka muovijätteestä ei täysin ollakaan päästy eroon, ympäristö on huomattavasti siistiytynyt.

Naistenliiton pääasiallinen toimialue on auttaa naisia selviytymään vanhojen kyläyhteisöjen murtumisen luomassa uudessa tilanteessa. Naiset ovat yhtäkkiä jääneet marginaaliseen asemaan miesten ja nuorten lähtiessä kaupunkeihin etsimään töitä ja koulutusta. Naisten työtaakka on kasvanut, mutta he eivät silti ansaitse juuri lainkaan nykyään niin oleellista vaihdon välinettä, rahaa.

Yksi Ladakhin naistenliiton hankkeista on ollut luoda markkinoita naisten perinteisille käsitöille. Aikaisemmin naiset valmistivat lankoja, kankaita, huiveja ja vaatteita ainoastaan omaan käyttöönsä. Pitkinä ja kylminä talvikuukausina käsitöitä tuppasi syntymään yli oman tarpeen.

”Keksimme ryhtyä vierailemaan kylissä käsitöitä ostaen. Näin naiset saavat tarvitsemaansa rahaa”, käsityökoordinaattorina työskentelevä Tashi Lhamo kertoo. Käsityöt myydään sitten Leh’n toimipisteen yhteydessä olevassa käsityömyymälässä.

”Samalla kun vierailemme kylissä, saamme tilaisuuden auttaa naisia arvostamaan omaa osaamistaan ja perinteisiä käsityötaitoja. Naisilla on nykyään huono itsetunto, he sanovat olevansa yksinkertaisia ja kouluttamattomia. Koitamme saada heidät ymmärtämään, miten paljon he todella osaavat”, Tashi Lhamo jatkaa.

Psykologinen puoli unohtuu helposti

Ladakh-projekti ja sen puitteissa aloitetut hankkeet ovat siis olleet suhteellisen menestyksekkäitä. Vaikka Norberg-Hodgen itsensä mukaan suurin osa ladakhilaisista on suhtautunut hänen toimintaansa myötämielisesti, arvostelultakaan hän ei toki ole välttynyt.

”Erityisesti matkailualalla työskentelevät, pitkälti länsimaisen elämäntavan omaksuneet nuoret miehet eivät ole olleet tyytyväisiä. Heidän mielestään meidän pitäisi edesauttaa ’oikeaa’ kehitystä”, Norberg-Hodge sanoo.

Länsimaiden suunnalta kritiikki on ollut ankarampaa. Tyypillinen arvostelija näkee Norberg-Hodgen holhoavana ulkopuolisena. ”Länsimaalaiset olettavat, että kerromme ladakhilaisille mitä heidän tulee tehdä, mutta todellisuudessahan me vain jaamme heille heidän ansaitsemaansa tietoa”, Norberg-Hodge puolustautuu. ”Erityisesti Intian hallituksen kehitystoimenpiteiden valossa koemme toimintamme oikeutetuksi.”

Kun kysyn syitä Ladakh-projektin menestykseen, Norberg-Hodge nostaa yhtenä keskeisenä tekijänä esiin kehityksen psykologisen vaikutuksen huomioonottamisen. Norberg-Hodgen toiminnassa ja hänen aloittamissaan hankkeissa painotetaan kautta linjan ihmisten kulttuurisen itsetunnon kohottamista – tai oikeammin sanottuna palauttamista.

Norberg-Hodge kertoo esimerkiksi, kuinka Pelastakaa lapset -järjestön työntekijät ihmettelivät Ladakhin naistenliiton valtavaa menestystä ihmisten keskuudessa, kun he itse eivät olleet onnistuneet muodostamaan kunnollista yhteyttä paikalliseen kenttään. Naistenliiton johtajan mielestä asiassa ei ollut mitään yllättävää: heidän toimintansa perustuu ihmisten itsetunnon kohottamiseen, kun taas Pelastakaa lapset keskittyy kertomaan, mitä kaikkea heissä on vikana.

Norberg-Hodgen mukaan länsimaisten kehitystyöntekijöiden pitäisi ajatella enemmän kehitysprosessin psykologista puolta. ”Suuri osa länsimaisista kehitystyöntekijöistä ei yksinkertaisesti näytä ymmärtävän sitä valtavaa painetta, joka saa kehitysprojektien kohteena olevat ihmiset tuntemaan itsensä alempiarvoisiksi”, Helena Norberg-Hodge väittää.

Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004