Allaoleva pilapiirros piti aikanaan julkaista sambialaisten kansalaisjärjestöjen tekemässä valistusjulkaisussa, joka oli suunnattu tavalliselle kansalle. Piirrokset saivat kirjan suunnittelijoilta hyvän vastaanoton – kunnes joku huomasi, että yksi niistä niputti heidät samaan kastiin hallituksen, Maailmanpankin ja IMF:n kanssa.
”Kansalaisjärjestöthän edustavat ruohonjuuritasoa, niiden pitäisi istua kansan parissa”, totesivat kravattikaulaiset järjestöihmiset paremman väen alueelle rakennetussa toimistossaan. Piirros siirrettiin sivuun.
Vasemman kuvan teksti: ”Hallituksen johtama konsultaatio.” Oikean kuvan teksti: ”Mitä kansa halusi.”
Maailman sosiaalifoorumia on arvosteltu elitistiseksi tapahtumaksi, jossa ruohonjuuritasosta vieraantunut koulutettu järjestöväki kokoustaa keskenään. Mumbaihin haluttiin saada mukaan ruohonjuuritason väkeä varsinkin etelästä, mutta ketkä etelää lopulta edustivat?
Kuvaavaa on, että sosiaalifoorumin aikana Mumbaissa varattiin ensimmäisenä täyteen kalliit hotellit, esimerkiksi monien afrikkalaisdelegaattien majapaikkana toimi neljän tähden Tulip Star, jonka tarjoamiin mukavuuksiin itse kukin voi käydä tutustumassa osoitteessa www.bombay-hotel.com/tulip_star.htm.
Leveästi elävät etelän edustajat, jotka pohjoisen yhtä korskeasti matkustavat järjestöihmiset olivat sponsoroineet mukaansa ”etelän ääneksi”, olivat kuitenkin Mumbaissa vain kolikon toinen puoli. Sekä etelästä että pohjoisesta saapui Mumbaihin suuri määrä järjestöjä, jotka eivät olleet paikalla siksi, että tiedossa oli hyvät bileet. Ja mikä kaikkein tärkeintä: tällä kertaa sosiaalifoorumiin osallistuivat myös köyhien itsensä vetämät ruohonjuuritason liikkeet. Suurin foorumiin osallistunut ryhmä oli Intian kastittomat dalitit.
Ruohonjuuritason näyttävä mukanaolo herätti Mumbaissa hämmennystä. Käynnissä oli kahdet kekkerit: köyhät rummuttivat kokoussalien ulkopuolella omissa mielenosoituksissaan, samalla kun älymystö ja järjestöeliitti paransivat maailmaa seminaarisaleissa. Nämä kaksi ryhmää eivät juuri kommunikoineet keskenään: ulkomailta saapuneet eivät ymmärtäneet dalitien mielenosoitusten banderolleja ja iskulauseita, ja koulutettujen järjestöihmisten seminaarialustukset vaikkapa WTO:sta olivat taatusti yhtä käsittämätöntä puhetta Intian kastittomille.
Mitä koulutettujen ja köyhien asiasta aidosti kiinnostuneiden järjestöihmisten pitäisi sitten tehdä? Jos yhteistä kieltä köyhien kanssa ei löydy, pitäisikö heidän noudattaa Guardian-lehden kolumnistin Georges Monbiot’n neuvoa: pakata tavaransa ja häipyä kotiin? Tai lakata höpöttämästä monimutkaisia ja lähteä dalitien kanssa kaduille huutamaan iskulauseita, jotka kummatkin osapuolet ymmärtävät täsmälleen yhtä hyvin?
Ehkä on sittenkin parempi, että järjestöt tekevät asioita, joita ne parhaiten osaavat: jos ne eivät analysoi uusliberalistisen hegemonian epäkohtia ja tarjoa mahdollisimman punnittuja vaihtoehtoja, sitä ei tee kukaan. Järjestöjen on pakko voida keskustella asioista mahdollisimman syvällisesti silläkin uhalla, etteivät köyhistä köyhimmät välttämättä ymmärrä heidän puheitaan.
Samalla myös marginaaliin sysättyjä on kuunneltava, ja Mumbaissa ensimmäinen askel kohti vuoropuhelua olivat dalitien rumpukulkueet. Jos ruohonjuuritaso pitää niin kovaa meteliä, ettei seminaariväki kuule edes omaa ääntään, on pakko ottaa selvää, mitä heillä on sanottavanaan.
Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004