”Paikalle tulee koko ajan lisää naisia tyylikkäinä, kauniisti kammattuina, kultaiset korvarenkaat kimaltaen ja pääliinat hyvin tärkättyinä. On suoranainen ihme, että näillä naisilla on varaa ja aikaa tällaiseen kauneuteen.”

Kauneus ja tyylikkyys on Senegalissa hyve ja velvollisuus. Niillä ylläpidetään arvokkuuden tunnetta ja ylpeyttä. 90 prosenttia väestöstä on köyhiä, mutta köyhyys sinänsä ei ole häpeä. Häpeä on, jos kurjuutensa näyttää.

Margherita Zilliacus ja Anne Rosenlew kuvaavat Rufisquen vanhassa satamakaupungissa, Dakarin kyljessä, eläviä naisia läheltä ja lämpimästi. Naisten elämä on muuttunut entistä vaikeammaksi talouden rakennemuutoksen ja laman puristuksessa, perinteisen ja modernin elämäntavan murroksessa.

Perinteen ja ihanteen mukaan heidän tulisi olla kotona huolehtimassa miehestään ja sukulaisistaan, ja moniavioinen mies huolehtisi perheidensä elatuksesta. Mutta miehet ovat jääneet työttömiksi tai häipyneet, ja vastuu kaikesta on jäänyt naisille. Esimerkiksi linja-autoasemalla aamuseitsemästä iltakahdeksaan joka päivä munkkeja kaupusteleva Adama Sy elättää munkeillaan noin 20 ihmistä. Silloin tällöin Adama tuuppaa pienen munkkikäärön lähistöllä norkoilevien lasten käteen. Myös anteliaisuuden puute on häpeä.

Adaman kaltaisia naisia on paljon, ja heidän selviytymiskeinonsa on naisten keskinäinen järjestäytyminen. Saman ikäryhmän ja korttelin naiset muodostavat yhdessä säästöryhmän. Yksi nainen kerrallaan saa koko säästöpotin ja voi sen avulla hankkia esimerkiksi kaasuhellan tai jakkaran tai korjauttaa jääkaapin.

Zilliacus on kirjoittanut teoksen kuvailevat osuudet, sosiologi Rosenlew analyyttisemmat. Kokonaisuus on ihastuttava. ”Mietin miksi me länsimaalaiset naiset usein kuvittelemme, että meillä olisi jotain opetettavaa (–) senegalilaisille naisille, ja mitä se siinä tapauksessa voisi olla.”