”Monet muita kulttuureita koskevat mielikuvat periytyvät siirtomaakaudelta. Ne ovat levinneet myös Suomeen, vaikka suomalaisten kontaktit niin sanottujen eksoottisten kulttuurien kanssa ovat moniin muihin Euroopan valtioihin verrattuna vähäisiä”, sanoo kirjallisuudentutkija Olli Löytty.

Löytty on syntynyt suomalaisten lähetyssaarnaajien lapsena Namibiassa ja asunut myös Tansaniassa. Hän on tutkinut eurooppalaisia ja suomalaisia mielikuvia Afrikasta. Tällä hetkellä hän analysoi väitöskirjatyössään suomalaista lähetyskirjallisuutta.
 

Musta mies toi häviön

Musta Pekka -korttipelissä kerättiin kasaan nelihenkisiä perheitä. Valkoisten, eri ammatteja edustavien henkilöiden ja heidän lastensa lisäksi peliin kuului musta mies, joka esiintyi kortissa punaiseen puettuna, sikari kädessään vailla ammattinimikettä. Pelin hävisi se, jolle musta mies jäi.

Kortit piirsi tuntematon suomalaistaiteilija 1950-luvun alussa. Peli syntyi alun perin Hollannissa, missä se jäi pois muodista jo toisen maailmansodan jälkeen. Kymmenisen vuotta sitten suomalaisen pelin nimeksi tuli korrektisti pelkkä Pekka. Kortteja saa edelleen lelukaupoista.

Mustan Pekan kaltainen hahmo esiintyi Euroopassa jo keskiajalla. Hollantilaisen tutkijan Jan Nederveen Pietersen mukaan Mustan Pekan edeltäjän Black Peterin uskottiin olevan paholainen, joka keräsi suureen säkkiinsä synnintekijöitä ja tottelemattomia lapsia. Äidit pelottelivat lapsiaan mustalla miehellä. Suomalaislapsetkin osasivat pelätä häntä, ainakin ”Kuka pelkää mustaa miestä” -leikissä, joka oli varsin suosittu 1900-luvun lopulle asti.

Oulun yliopiston naistutkimuksen professorin Kaarina Kailon mielestä mustan miehen pelko kertoo valkoisten kokemasta koston pelosta ja syyllisyydentunteesta. Nämä tunteet projisoitiin orjuuden ja kolonialismin riiston kohteeseen. Samalla tavalla Suomessa on pelätty mustalaista ja hänen pahaa silmäänsä. Kailo analysoi Musta Pekka -kortteja toimittaja Jussi Vilkunan kirjoittamassa jutussa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä 1.3.2002.

Eurooppalainen lastenkulttuuri ilmensi 1900-luvun alkuun asti kasvatuksellista valistushenkeä, joka korosti itsensä hillitsemistä, kuuliaisuutta ja ahkeruutta. Mustaihoiset hahmot toimivat usein varoittavina tapauksia, joiden holtiton käytös johti epäonneen. Pieterse mainitsee yhtenä esimerkkinä Kymmenen pientä neekeripoikaa -runon, joka on peräisin 1860-luvulta.

Suomalaisessa Sirkka-lastenlehdessä lukijoille kerrottiin 1920-luvulla toistuvasti toimituksessa asuvasta Paperipeikosta, joka oli Afrikan hottentottien sukulainen. Peikko söi ahnaasti lasten piirustuksia ja kirjoituksia, jos ne eivät vastanneet lehdessä annettuja ohjeita. Sirkka ilmestyi Kotilieden lastenlehtenä ja sen päätoimittaja oli kirjailija Anni Swan.

Seikkailua ja valloittajan mieltä

Olli Löytyn mukaan eurooppalaisessa lastenkulttuurissa uskonnollinen kasvatusajattelu alkoi 1800-luvun lopulla korvautua aggressiivisella imperialismilla. Muutos näkyi seikkailuromaanien kultakautena ja siinä, että kirjoja alettiin suunnata erityisesti pojille, siirtomaavallan tuleville johtajille.

Seikkailuromaanien ehkä tunnetuimpia sankareita ovat Suomessakin olleet Tarzan ja Robinson Crusoe, josta laadittiin suomeksi useita käännöksiä ja mukaelmia. Tarzan-kirjat saivat alkunsa Edgar Rice Burroughsin vuonna 1913 ilmestyneestä teoksesta Tarzan of the Apes, suomeksi Tarzan, apinain kuningas. Hahmon ympärille syntyi myös elokuvia ja sarjakuvia.

”Tarzan on ollut rambojen ja terminaattorien kantaisä ja vaikuttanut merkittävästi siihen, miten Afrikkaa on kuvattu Euroopassa ja Yhdysvalloissa”, Löytty kertoo.

Tarzan on sekä herras- että apinamies. Kirjoissa korostuu hänen aatelinen syntyperänsä, elokuvissa murahteleva puhetapansa ja muskeleiden pullistelu. Vaikka Tarzan elää apinoiden keskellä ja syö raakaa lihaa, hän on silti aristokraatti, jota villi luontokaan ei pysty muuttamaan. ”Hän pärjää sujuvasti sivistyksen parissa. Barbaarin rooli jää afrikkalaisille”, Löytty huomauttaa.

Löytyn mukaan herrasmiesmäisyys oli yksi brittiläisen imperialismin peruskäsitteistä, johon sisältyi ajatus paremmuudesta, vastuu huonommista ja sääli heitä kohtaan. Tarzanissa ja Robinson Crusoessa näkyy sama imperialistinen perusjuonne: valkoinen mies pärjää vaativassa ympäristössä niin, että pystyy kohoamaan sen hallitsijaksi.

Suomalaista imperialismia

Sirkka-lehden sivuilla seikkaili 1920-luvulla sarjakuvasankari Olli Pirteä. Hän matkusti ympäri maailmaa ilmalaivallaan, jonka nimi oli ”Suomi”. Olli Pirteä oli rohkea, reipas ja isänmaallinenkin, sillä hän palasi aina onnellisena takaisin kotimaahansa, jossa suuret ihmisjoukot juhlivat hänen onnistuneita retkiään.

Monet Olli Pirteän matkoista suuntautuivat Euroopan ulkopuolelle. Näiden alueiden väestöt esiintyivät sarjakuvassa sotaisina ja ihmissyöntiä harrastavina. Nokkeluutensa ansiosta suomalainen sankari pääsi aina pakoon ja selviytyi voittajana.

Seikkailua ja valloittamisen riemua on tarjonnut myös suomalainen Afrikan tähti -peli, jota pelataan vieläkin. Peli tuli markkinoille vuonna 1952, samana vuonna kun Egypti vapautui brittihallinnosta ja monien Afrikan maiden itsenäistyminen pääsi alulleen.

”Afrikan tähti -peli ei ole pelkkä viaton ajanviete, vaan uusintaa siirtomaakaudelta periytyviä myyttejä Afrikasta. Pelin idea, jalokiven etsiminen maa- meri- ja ilmateitse, on kuin siirtomaavallan historia pähkinänkuoressa”, Löytty sanoo.

Pelilauta muistuttaa vanhoja karttoja siltä ajalta, kun Afrikkaa ei ollut kokonaan löydetty. Maanosa on kuvitettu eläinten, alkuasukkaiden ja villin luonnon kuvilla. Seikkailu alkaa mahdollisimman läheltä Eurooppaa Pohjois-Afrikan suurista kaupungeista, joihin sitten kiiruhdetaan äkkiä takaisin jalokiven löydyttyä.

Mustasta onnellinen valkoinen

Eräs lastenkirjallisuuden valkoista ylemmyydentunnetta ilmentävä teema on tarina siitä, miten mustasta tulee valkoinen. Ihonvärin muutos valkoiseksi kuvattiin näissä tarinoissa onnelliseksi tapahtumaksi ja valkoihoisten aikaansaamaksi.

Suomen Lähetysseuran julkaisemassa kertomuksessa Lumivalkoiseksi vuodelta 1930 pienen zulutytön harras toive oli lumivalkoinen iho. Tyttö sairastuu ja haluaa viimeisenä toiveenaan kuulla valkoisen hoitajansa laulavan kirkossa kuulemansa laulun ”Lumivalkoiseksi”. Laulun aikana tyttö kuolee onnellinen hymy kasvoillaan käsissään valkoisia kukkia. Hänestä oli tullut valkoinen.

Suomalaiseen ja eurooppalaiseen lastenkulttuuriin on kuulunut myös joukko vitsejä ja loruja, joiden kohteena ovat olleet ”neekerit” ja heidän ihonvärinsä. Sirkassa 4/1927 julkaistiin tämä vitsi: ”Pikku Poju: Minäpä tiedän, miksi pikku neekeripojat ovat niin onnellisia. Äiti: No minkä tähden? Pikku Poju: Niiden äidithän eivät voi koskaan nähdä, ovatko kädet puhtaat vai likaiset.”

Lastenkulttuuri kolonialismia tukemaan

Pietersen mukaan kolonialismia pyrittiin Euroopassa oikeuttamaan kuvaamalla siirtomaiden oma väestö kielteisessä valossa. Hyväksynnän saaminen siirtomaavallalle ei ollut itsestään selvää, olihan se esimerkiksi kristillisen etiikan vastaista. Kolonialismia tukevia asenteita on nähtävissä myös länsimaisessa populaarikulttuurissa ja tieteessä. Lastenkulttuuriinkin ovat lasten ohella törmänneet aina myös aikuiset.

Kirjojen, lelujen ja pelien kolonialistiset ja rasistiset piirteet näyttivät todella uppoavan lapsiin. Pieterse siteeraa tutkimusta, joka tehtiin Yhdysvalloissa 1930-luvulla. Kun lapset saivat eteensä musta- ja valkoihoisen nuken, suurin osa halusi mieluummin valkoisen. Yhdysvaltalainen tutkimus vuodelta 1989 osoitti lasten yhdistävän määreet ”ruma, likainen ja tyhmä” mieluummin musta- kuin valkoihoisen henkilön kuvaan.

Sirkka-lehdessä kysyttiin 1920-luvulla lukijoilta, kenen ystäviä he haluaisivat olla. Eräs tyttö vastasi, että ”Australian neekerien, koska kaikki muut inhoavat heitä”.

Pieterse toteaa vuonna 1992 julkaistussa teoksessaan eurooppalaisen lastenkulttuurin elävän yhä kolonialismin kautta. Mikä sitten tekee lapsille tarkoitetuista leluista, peleistä, kirjoista ja loruista niin konservatiivisia?

”Se johtunee sekä lastenkulttuuria tuottavien aikuisten että lasten itsensä konservatiivisuudesta”, Löytty otaksuu. Hän on itse käynyt useita keskusteluja sukupuolirooleista tyttärensä kanssa ja saanut vastaansa tiukkoja argumentteja perinteisten normien puolesta.

”Jos puhutaan leikkien ja kirjojen välittämistä asenteista, olen aika pessimisti siinä, mitä aikuinen voi tehdä. Otetaan esimerkiksi vaikka Peppi Pitkätossu, joka on oikein kannatettava roolimalli tytöille. Luenko ääneen, että Pepin isä on neekeriheimon kuningas ja tutustutan lapsen termiin, jota en soisi hänen käyttävän. Vai ryhdynkö sensoriksi ja kerron Pepin isän toimivan kehitysyhteistyössä konsulttina Kurrekurredut-kansan vesiprojektissa. Lasta ei voi kuitenkaan kasvattaa ilmatiiviissä ympäristössä ja paha maailma käy päälle vääjäämättä.”

Ilmestynyt Kumppanissa 6/2003

Kirjallisuutta

Olli Löytty: Valkoinen pimeys. Afrikka kolonialistisessa kirjallisuudessa.
Jan Nederveen Pieterse: White on Black. Images of Africa and Blacks in Western Popular Culture.