Lontoossa on alkanut oikeusprosessi, jossa 750 bangladeshilaista arseenimyrkytyksen uhria vaatii korvauksia englantilaiselta tutkimuslaitokselta. Kyseinen British Geological Survey -laitos, BGS, selvitti vuonna 1992 syvien porakaivojen veden laatua Bangladeshissa, mutta ei testannut veden arseenipitoisuuksia.

Kanteen nostaneitten bangladeshilaisten mukaan BGS ei hoitanut tutkimuksiaan kunnolla. Jos se olisi niin tehnyt, arseenivaara olisi huomattu useita vuosia aiemmin. Moni olisi säästynyt hitaan arseenimyrkytyksen aiheuttamilta invalidisoivilta ihosairauksilta, ihosyövältä ja sisäelinten syöviltä.

Lontoon oikeudenkäynti on kuitenkin vain pieni, mitätön sivujuoni suuressa draamassa. Tulevaisuuden kannalta tärkeämpää on pohtia sitä, miten hyväksi tarkoitettu kehitysapu muuttui valtaisaksi sairausepidemiaksi.

Miksi Bangladeshissa kärsitään WHO:n kuvauksen mukaan ”historian pahimmasta joukkomyrkytyksestä?”
 

Pintavesistä haluttiin eroon

Bangladeshiin ryhdyttiin 1970- ja 1980-luvuilla rakentamaan porakaivoja. Niitten vedellä haluttiin korvata likainen pintavesi, jonka käyttö juomavetenä levitti koleraa ja muita suolistoperäisiä sairauksia.

Länsimaiset avustusjärjestöt, Unicef etunenässä, tekivät yhteistyötä Bangladeshin viranomaisten kanssa. Näitä Unicef-kaivoja porattiin tiettävästi yli miljoona kappaletta. Myöhemmin pienet paikalliset firmat ryhtyivät urakoimaan kaivoja myös itse. Nyt Bangladeshissa on miljoonia tällaisia kaivoja, joista vesi nostetaan yksinkertaisilla käsipumpuilla.

WHO:n vuoden 2000 raportti Bangladeshista toteaa, että vuonna 1997 Unicefilla oli varaa ylpeillä saavutuksillaan. Omat tavoitteensa ylittäen järjestö oli turvannut puhtaan juomaveden 80 prosentille bangladeshilaisista.

Samaan aikaan kun kaivojen poraamista jatkettiin, veden puhtautta oli epäilty jo pitkään rajan toisella puolella, Intiassa. Ihotauteihin erikoistunut professori K. Chandra Saha tajusi jo vuonna 1984, että hänen bangladeshilaisten potilaittensa ja intialaisten arseenimyrkytyspotilaitten oireet olivat aivan samantyyppiset. Hän päätteli, että arseenimyrkytyksen lähteenä saattoi olla juomavesi.

Mutta Saha on sanonut, ettei kukaan tuolloin uskonut häntä. Hänen tutkimuksilleen ei annettu mitään arvoa.

WHO:n raportti puolestaan sanoo, että ensimmäiset bangladeshilaiset arseenimyrkytyksen uhrit diagnosoitiin varmuudella vuonna 1987.

Kuitenkin 1980-luvulla ilmestyi monia tieteellisiä raportteja, vieläpä englanniksi, joissa intialaiset tiedemiehet kertovat Länsi-Bengaliin porattujen kaivojen aiheuttamista arseenimyrkytyssairauksista. Syvissä maakerroksissa on ollut arseenia, joka on päätynyt juomaveteen.

Kalkutan kokous ”kansainvälisti”

Yksi näistä intialaisista, läntisten tutkimuslaitosten ja järjestöjen huomiotta jättämistä tiedemiehistä on Dipankar Chakraborti. Hän johtaa Kalkutassa Jadavpurin yliopiston ympäristötutkimusta. Chakraborti sai vihdoin vuonna 1995 järjestetyksi Kalkuttaan kansainvälisen konferenssin, jossa arseenimyrkytyksen vakavuus alkoi paljastua myös muille kuin intialaisille ja bangladeshilaisille.

Brittiläinen tutkimuslaitos BGS toteaa omassa virallisessa kannanotossaan, että tuota vuoden 1995 Kalkutan kokousta pidetään ”yleisesti sinä käännekohtana, jolloin tieteellinen yhteisö ensimmäistä kertaa tuli tietoiseksi Bengalin vesistöalueen arseeniongelmasta.” Silti tämänkin jälkeen Bangladeshiin tehtiin porakaivoja, eikä Bangladeshin omaa sallittua arseenipitoisuuden ylärajaa juomavedessä laskettu, vaikka se on moninkertainen WHO:n suositukseen verrattuna.

Nyt, vuonna 2003, uskotaan että jopa 77 miljoonaa bangladeshilaista juo arseenin myrkyttämää vettä. Kuinka moni heistä pysyy terveenä ja kuinka moni sairastuu? Kuinka moni sairastuu syöpään? Kuinka moni sairastuu Bangladeshin oloissa vääjäämättä kuolemaan johtaviin sisäelinten syöpiin?

Kenelläkään ei ole näihin kysymyksiin varmaa vastausta. Varmaa on kuitenkin, että miljoonat bangladeshilaiset tulevat kärsimään tavalla tai toisella arseenin aiheuttamista sairauksista, vaivoista ja työkyvyttömyydestä, ja monet kuolevat erilaisiin syöpiin.

Miksei heitä kuunneltu?

Perimmäinen syy katastrofiin voi piillä länsimaisten asiantuntijoitten ja avustusjärjestöjen suhtautumisessa kehitysmaiden omaan asiantuntemukseen.

BGS:n kannanotto lienee kuvaava. Sen mukaan ”tieteellinen yhteisö” ymmärsi vasta 1995 ongelman vakavuuden.

Englantilaisten mielestä ilmeisesti vain länsimaalaiset tiedemiehet voivat siis edustaa tieteellistä yhteisöä. BGS jättää kertomatta, että 1980-luvulta alkaen K. Sandra Sahan kaltaiset tiedemiehet olivat epätoivoisesti yrittäneet lyödä rumpua – englanninkielisissä julkaisuissa – arseeniongelmasta.

Dipankar Chakraborti huomauttaa, että BGS oli kyllä testannut arseenipitoisuudet rutiininomaisesti jo vuonna 1989, kun se oli tehnyt Englannissa vastaavia vesikokeita.

Chakraborti on äärimmäisen pettynyt sekä kansainvälisiin avustusjärjestöihin että Intian ja Bangladeshin viranomaisiin.

”Itse kirjoitin Unicefille ja WHO-Bangladeshille arseenin aiheuttamasta suuronnettomuudesta vuoden 1994 alussa. Mikseivät avustusjärjestöt ryhtyneet välittömästi selvittämään arseeniongelman vakavuutta? Mikseivät ne yrittäneet ryhtyä etsimään keinoja tilanteen parantamiseksi?” hän kysyy.

”Tapasin Bangladeshin terveysviranomaiset ja WHO:n ja Unicefin Bangladeshin-edustajat elokuussa 1995 ja kerroin heille arseenivaaran aiheuttamasta synkästä tulevaisuudesta. Hekään eivät välittäneet asiastani.”

”Informoin Länsi-Bengalinosavaltion hallitusta arseenimyrkytysten vakavista seurauksista lukemattomia kertoja, mutta he eivät välittäneet minusta. Päinvastoin, he syyttivät minua paniikin lietsojaksi ja epäilivät tarkoitusperiäni”, Chakraborti jatkaa.

Dipankar Chakraborti on moneen kertaan vaatinut, että runsassateisessa ja -vesistöisessä Bangladeshissa on palattava maan perinteisten vesilähteiden käyttöön. Hänestä maassa olisi keksittävä keinot kaivettujen kaivojen samoin kuin ns. Kalsi-järjestelmällä ja sadevedestä kerätyn veden puhdistamiseen bakteereista ja mahdollisista kemiallisista epäpuhtauksista. Länsimaista tuodut, lopulta kuitenkin epäonnistuvat ratkaisut on hylättävä.

Lienee oireellista, että länsimaistakin tekniikkaa hyödyntäviin vedenpuhdistusratkaisuihin tarkoitetusta Maailmanpankin lainasta on brittilehtien mukaan käytetty vasta murto-osa.

Ilmestynyt Kumppanissa 5/2003