”Onneksi ei ole olemassa maailmaa ilman kansalaistoimintaa. Sellaisessa maailmassa vielä harvemmat ihmiset päättäisivät kaikkien muiden kohtalosta kuin nyt.”

Pitkän linjan rauhanaktivistin Hanna Järvisen miettiessä, mitä kansalaisliikkeet maailmalle antavat, käy ilmi kaksi olennaista asiaa. Liikkeet ovat muuttaneet ja muuttavat edelleen maailmaa suuressa määrin, toisaalta ne myös antavat vaikutusmahdollisuuksia uusille ihmisryhmille. Ja tekeminen ei lopu kesken.

Huolia ja muutoksia

Mikä sitten on kansalaisliike? ”Kansalaisliike on laaja ryhmittymä, joka syntyy uusista huolenaiheista, joihin vastaamaan olemassa olevat institutionaaliset keinot eivät riitä”, määrittelee filosofi ja kansalaisaktivisti Thomas Wallgren. Työväenliike, naisliike, rauhanliike, ympäristöliike – kaikki nämä liikkeet ovat syntyneet tilanteissa, joissa olemassa olevat vaikutuskanavat eivät riitä, koska niitä ei ole tarkoitettu vastaamaan kyseessä olevaan haasteeseen.

Monet nykyiset itsestään selvän tuntuisten instituutiot ovat pitkän kamppailun tuloksia. Kansalaiset ovat tuoneet asian esiin, vaatineet ja kampanjoineet, ja vihdoin on syntynyt uusi yhteiskunnallinen käytäntö. Olemassa olevat rakenteet eivät koskaan ole täydellisiä, ja uudet liikkeet tarjoavat niille uusia haasteita.

”Voisikin ajatella, että liike on saavuttanut sen mitä voi, kun näitä institutionaalisia muotoja on syntynyt vastaamaan sille. Esimerkiksi ympäristöliikkeen tärkeimpiä voittoja ovat ympäristöministeriö, yritysten ympäristöraportit ja sen sellaiset”, toteaa Wallgren.

Naisliike, ympäristöliike ja rauhanliike jatkavat näkyvästi työtään jo osittain institutionalisoituneella kentällä, mutta viime aikoina eniten esillä on ollut globalisaatiokriittinen liike. Huoli suuryritysten ylivallasta rikkaiden maiden ehdoilla toteutettavassa globalisaatiossa on käynnistänyt protestiaallon, joka on vetänyt mukaan uusia, ympäristöprotestien ”kolmannen aallon” toimijoita, siinä missä vanhoja solidaarisuusliikkeen aktiivejakin.

Ympäristön lisäksi myös rauhanteemat ovat kietoutuneet liikkeen osaksi. Taloudellisen globalisaation jälki on usein ollut rumaa, eikä virallisia vaikutuskanavia ole ollut tarjolla, siksi liikkeellä on sosiaalinen ja poliittinen tilaus.

Monenlaisia saavutuksia

Usein kansalaisliikkeiden voittoja voi olla vaikea havaita. Monen aktivistin silmissä maailma menee vain entistä huonompaan suuntaan, pientä jarruttelua lukuun ottamatta.

Yhdysvaltain Greenpeacen johtaja John Passacantando julisti taannoin the Ecologist-lehdessä, ettei huonoista näkymistä kannata välittää, koska ”Daavid voittaa aina Goljatin”. Passacantandon mukaan historia on liikkeiden puolella, ja viimeistään Seattlen protestit osoittivat, että Yhdysvaltain aktivistit ovat globalisoituneet osaksi liikehdintää, josta on tullut niin voimakasta että valta tullaan ottamaan takaisin korporaatioilta. Passacantandon analyysissa takaiskut vain vahvistavat liikettä. Kun sorretut ihmiset, ympäristöaktivistit ja globalisaatiokriitikot yhdistävät voimansa, alkavat suuryritystenkin polvet tutista.

Passacantando näkee selvän rakenteellisen muutoksen olevan vain ajan kysymys, mutta käytännössä pieniä edistysaskeleita otetaan jatkuvasti. “On tärkeää erottaa toisistaan liike ja kampanja”, toteaa Thomas Wallgren. “Liikkeen saavutukset ovat rakenteellisia ja pitkällä aikavälillä tapahtuvia. Kampanjalla on selvemmät tavoitteet, ja siksi on helpompaa sanoa, onko se onnistunut vaikuttamaan asioihin”. Boikottikampanjat ovat tyypillinen esimerkki tällaisista: yhtiöitä voidaan painostaa muuttamaan toimintaansa yksittäisessä tapauksessa, laajemmin nykyliikkeen vaikutus voisi parhaassa tapauksessa olla kansalaisten vallan ja kontrollin kasvu suhteessa yhtiöihin.

Kampanja usein onkin vain näkyvä muoto pitkällisestä muutoksesta, joka on kytenyt yhteiskunnan ilmapiirissä ja kansalaisliikkeiden verkostoissa jo pidempään. Hanna Järvisen sanoin, “kansalaisliikkeet yleensä pyrkivät aiheuttamaan muutosta sen hetkisessä yhteiskunnassa, ja muutoksen syyt eivät koskaan ole kovin yksioikoisia. Voitot ja tulokset ovat usein vähän niin kuin ‘välierävoittoja’.”

“Useimmat konkreettiset voitot joihin olen törmännyt johtuvat siitä, että itse muutos on jo pinnan alla tapahtumassa”, jatkaa Järvinen.

Kansalaisliikkeitä ei kuitenkaan ole syytä pitää vain välineinä jonkin poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi. Ne luovat vaihtoehtoisia alakulttuureja ja elämisen malleja, ja ennen kaikkea vahvistavat kansalaisten otetta politiikasta luoden hajautetumpaa poliittista kulttuuria. “Liikkeet ovat tarjonneet ihmisille ainutlaatuisia kokemuksia siitä, että voi itse vaikuttaa asioihin. Se on voitto sinänsä”, Järvinen sanoo.

Globaalit liikkeet

Mikä sitten nykyliikehdinnälle on olennaista ja leimallista? Onko se Passancantandon julistama liikkeiden yhteneväisyys ja halu käydä kiinni yrityksiin – ”nukkejen sijasta narujen vetelijöihin”?

Varmaa ainakin on, että nykyliikehdintä on globaalimpaa kuin koskaan. Modernit huolenaiheet, ympäristön tuhoutuminen ja pääoman globaalin liikkuvuuden aiheuttamat tuhot, eivät ole sidoksissa kansallisvaltioihin samalla tavalla kuin ennen. Siksi esimerkiksi suomalaisista kansalaisliikkeistä tai niiden toimintaympäristöstä on mahdotonta puhua erillisenä saarekkeena tai alueena. Vain aniharvat yksittäiskysymykset ovat tänä päivänä aidosti valtiollisia.

”Jos ajattelen nykyistä globalisaatioliikehdintää, niin näkisin maininnan arvoisena erityispiirteenä juuri globaaliuden. Liike on liikkunut sekä aatteellisella että konkreettisella tasolla kansallisvaltioiden rajojen yli”, sanoo sosiologi ja liiketutkija Jukka Peltokoski. Kun päätökset vaikuttavat maailmanlaajuisesti, täytyy vastarinnan äänenkin kyetä siihen.

Peltokoski korostaa myös sitä, että nykyliikkeiden kamppailuissa ”diskursiivista” kättä väännetään hallitsevista ajattelutavoista eikä välttämättä yksittäisistä asioista. Tässä on myös menestytty. ”Liike on liikkunut vahvasti symbolisella tasolla; se on murskannut uusliberalistisen globalisaation kyseenalaistamattomuutta ja legitimiteettiä. En tiedä, voiko sitä sanoa voitoksi, mutta jonkinlaisesta saavutuksesta varmasti on kyse.”

”Nykyistä globalisaatiokriittistä liikettä voi toisaalta pitää vanhan solidaarisuusliikkeen osana ja jatkona”, sanoo Thomas Wallgren. ”Se on vain muuttanut muotoaan kun useiden toimijoiden usko kehitysyhteistyöhön keskeisenä välineenä on hävinnyt, ja tilalle tullut ajatus rakenteiden muuttamisen tärkeydestä.” Vanhat toimintamallitkin siis elävät uusien rinnalla.

Kuva: Mielenosoittaja
Ei ole pelkkä klisee, että parlamentaarinen päätöksenteko on menettänyt valtaansa kansalaisliikkeille ja mediajulkisuudelle. Tämä asettaa myös paineita ja vastuuta kansalaisille.

Globalisaatioprotesteja tutkinut sosiologi Antti Tietäväinen korostaakin, että nykyliikkeille on ominaista riippuvaisuus mediasta ja median tehokas käyttö. ”Kaikki voitot saadaan sen kautta. Julkisuudesta on tullut ehto vakavasti otetuksi tulemiselle. Tämä tilanne on toisaalta ongelma, toisaalta voimavara.” Mediasta on tullut liikkeille myös ”rekrytointikeino” – symppaajista tulee helpommin toimijoita, kun näkyvyyttä riittää. Näkyvyys on ehto liikkeen kasvulle ja menestykselle, eikä vähiten sen vuoksi että Peltokosken mainitsemassa ideologisessa kamppailussa suurelle yleisölle kommunikointi on ensiarvoisen tärkeää.

Liikkeiden monet kasvot

Moniulotteisissa liikkeissä on aina monen näköisiä toimintatapoja, julkisesta ja näkyvästä kabinettivaikuttamiseen, järjestäytyneestä radikaaliin. Liikkeillä on kuitenkin pitkälti yhteiset tavoitteet, ja moni-ilmeisyys on yleensä etu.

Tietäväinen sanoo, että radikaalimpia toimijoita on mollattu tarpeettomastikin – usein liikkeiden saavutukset ovat riippuvaisia näistä spektaakkelinomaisista, vain löyhästi järjestäytyneistä, keskustelua herättävistä ryhmistä. ”Radikaalit voivat viedä eteenpäin maltillisten ryhmien tavoitteita. Usein järjestöt pääsevät viralliseen dialogiin mukaan vasta kun ne edustavat vaihtoehtoa levottomuutta herättävälle liikehdinnälle. Attac, Jubilee ja vastaavat ovat saaneet nostetta nimen omaan rationaalisina vaihtoehtoina, siksi niitä on haluttu kuunnella.”

Tietäväisen mukaan liikkeiden voima ja vaikutusmahdollisuudet syntyvät juuri tästä moninaisuudesta. Viralliset järjestöt ovat välttämättömiä viestin kommunikoinnissa päättäjille, mutta toisaalta ne ovat kiinni hallinnon kielessä, jonka puitteissa on mahdotonta tuoda esiin uudenlaisia ajattelutapoja ja politiikan kentän uusia rajauksia. Kansalaisliikkeet kuitenkin syntyvät juuri politisointitarpeen vuoksi, joten ne eivät voi juuttua liikaa pelkkiin perinteisiin järjestömalleihin.

Radikaalien liikkeiden vaatimukset ovat taas usein ”mahdottomia” – olemassa olevilla poliittis-hallinnollisilla välineillä niitä ei kerta kaikkiaan voi käsitellä. Globalisaatiokriittisissä mielenosoituksissa on esimerkiksi korostettu ihmisten vapaata liikkuvuutta pääoman sijaan. ”Sellaisenaan tämä rajat auki -vaatimus on sellainen, ettei sen esittäjiä ole voitu ottaa mukaan keskusteluun. Ei siihen keskusteluun olisi kerta kaikkiaan ollut välineitä”, sanoo Tietäväinen. Kuitenkin tämän vaatimuksen esittäminen on tuonut esimerkiksi laittomien siirtolaisten asemaa näkyväksi.

Toisaalta spektaakkelimaiset ja sanomaa epäselvästi kommunikoivat mielenosoitukset ovat myös johtaneet turhauttaviin tilanteisiin, joissa mediakeskustelusta on tullut vain puhetta toimintatavoista, sanoo Tietäväinen. ”Useiden mielenosoitusten yhteydessä on keskustelussa ollut sellainen tyyli, että liikkeen saavutus on siisti mielenosoitus, asiasta ei sitten niin väliä.”

Suomen rauhalliset mallit

Mutta vielä globaalista paikalliseen. Onko olemassa asioita, jotka olisivat leimallisia Suomelle kansalaisliikkeiden toiminta-alueena ja suomalaiselle kansalaisyhteiskunnalle?

”Liiketutkimuksessa puhutaan usein ‘suomalaiskansallisesta rauhanomaisesta protestikulttuurista’”, vastaa Peltokoski. ”Suomeen on Venäjän vallan ajoilta saakka istutettu protestoinnin mallia, joka korostaa järjestäytyneisyyttä lähes pyhänä asiana. Sittemmin malli on kulkeutunut työväenliikkeeseen, jolle järjestys on ollut tapa osoittaa liikkeen arvokkuutta.”

Suomessa liikkeiden onkin ollut vaikeaa esittää räväköitä vaatimuksia ja rakentaa vastakkainasetteluja. ”Suomalaisuus on ollut pitkään identiteetti, joka on ikään kuin siivonnut sisäiset ristiriidat yhteisiin päätöksentekoelimiin.” Toki näiden yhteisten päätöksentekoelimien puitteissa on myös saatu paljon aikaan. Kun liikehdintä on haluttu sulauttaa osaksi virallista yhteiskuntaa, on samalla jouduttu myötäilemään liikkeiden vaatimuksia.

”Avaukset radikaalimpien toimintamuotojen suuntaan tulkitaan aina herkästi kaaoksen lietsomiseksi sekä jonkinlaisiksi loukkauksiksi ‘kansaa’ kohtaan”, Peltokoski jatkaa. ”Samalla legitiimiksi protestoinniksi mielletään herkästi vain vaikuttaminen kansalaisjärjestöjen kautta, mieluiten vieläpä yhdistyksiksi rekisteröityjen järjestöjen kautta.” Uusimmille liikkeille tyypillistä on ollut juuri perinteisen järjestäytymisen välttäminen, tai pikemmin verkostomainen järjestäytymismuoto. Tämä synnyttää tietynlaista konfliktia uusien ja perinteisten liikkeiden välille. Liikkeiden toimintamallit ovat vahvasti liikkeessä.

Tietäväinen puolestaan näkee, että Suomessa osanotto poliittiseen keskusteluun on ollut liikkeiden toimijoille vaikeaa. ”Suomen perusongelma on se, että keskusteluun on vaikea ottaa osaa nimenomaan liikkeiden laajempien vaatimusten pohjalta.” Tavan vuoksi kutsutaan seminaareihin muutama institutionaalinen järjestö, mutta ne eivät edusta liikkeen koko ääntä.

Kansalaisliikkeillä on paljon tehtävää, Suomessa ja muualla. Tärkeintä on, ettei liike lopu, vaikka voitot eivät aina konkreettisilta tuntuisikaan.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 2/2003