Hyvä tahto ei riitä

Kehitysyhteistyössä vaaditaan paljon muutakin kuin auttamisen halua. Työtä tekevät suomalaiset järjestöt kohtaavat valtavia haasteita mutta myös oppivat tehdyistä virheistä.

 

 
Kuva: piirros

 

Kenialainen Penina on yksinhuoltajaäidin kuudesta lapsesta vanhin. Hän hoiti sisaruksiaan, kun äiti teki pitkää työpäivää teeplantaaseilla. Äidin palkka riitti hädin tuskin perheen ruokaan. Sitten Penina osallistui Pellervo-Seuran tukeman tyttöjen koulutuskeskuksen ohjelmaan. Nyt hän on hankkinut säästöillään ompelukoneen ja pyörittää omaa pientä yritystä. Sisaruksetkin ovat päässeet kouluun.

Peninan tavoin lukemattomat ihmiset ovat hyötyneet suomalaisten järjestöjen yhteistyöstä etelän järjestöjen kanssa. Suuri joukko suomalaisia tekee kehitysyhteistyötä vapaaehtoisvoimin, auttamisen halusta ja juuri tällaisten kokemusten rohkaisemana. Yli kaksisataa suomalaista järjestöä tekee kehitysyhteistyötä yli kuudessakymmenessä maassa.

Järjestöjen työtä, kuten kehitysyhteistyötä ylipäänsä, on kritisoitu paljon. Suomalaisesta kehitysyhteistyöstä viime vuosina tehdyissä evaluaatioissa arvostellaan järjestöjä muun muassa näin: ihmisiä on onnistuttu harvoin nostamaan köyhyydestä, etelän kumppanijärjestöt osallistuvat harvoin yhteistyön suunnitteluun tai arviointiin ja useat järjestöt jättävät huomiotta toimintansa vaikutukset naisten asemaan tai ympäristön tilaan. Monilla järjestöillä on myös vaikeuksia taloushallinnon kanssa.

”Kaikissa evaluoinneissa tulee esiin se, että kansalaisjärjestöjen yhteistyö on ollut kustannustehokasta: on saatu aikaan paljon pienelläkin panoksella. Toisaalta heikkoutena on mainittu yleensä kestävyys. Hankkeessa ei ole mietitty, miten se siirtyisi kumppanin hoidettavaksi”, arvioi ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston kansalaisjärjestöyksikön päällikkö Pertti Ikonen.

Ihannetapauksessa suomalaisen järjestön paikallinen kumppani sitoutuu työhön ja ottaa sen lopulta hoidettavakseen. Yksi onnistunut esimerkki kestävyydestä on Kansainvälisen solidaarisuussäätiön maitokarjan kasvatushanke Butuntumulassa Ugandassa. Hankkeessa luovutettiin perheille 63 kantavaa lehmää, ja ideana oli, että perheet lahjoittavat vasikan eteenpäin. Vuoden 2001 lopussa vasikan saaneita perheitä oli 230 ja elossa olevia lehmiä 150. Hankkeen onnistuminen perustui paikallisen eläinlääkärin sitoutumiseen. Hanke päättyi jo 1995, mutta eläinlääkäri jatkaa kylien asukkaiden kouluttamista lehmien hoidossa.

Vaikea laji

Kehitysyhteistyötä tekevät ihmiset ovat yksimielisiä siitä, että työ on äärimmäisen haastavaa. Mistä vaikeus syntyy?

”Kun suomalainen työskentelee Suomessa, hän on saanut taustatiedot jo äidinmaidossa. Kehitysyhteistyössä toimitaan vieraalla alueella huolimatta siitä miten pitkään siellä on oltu. Kulttuuria, uskomuksia ja historiaa voidaan opiskella mutta niihin ei päästä sittenkään kunnolla sisälle. Kuitenkin kulttuuri vaikuttaa olennaisesti yhteistyöhön”, vastaa Fidan hankekoordinaattori Olli Pitkänen.

”Se mitä kaikkea kehitysyhteistyössä tulisi hallita, on suuri haaste etenkin pienelle järjestölle. Kumppanista, maasta ja metodeista tulisi tietää todella paljon”, Kepan hankeneuvoja Eija Mustonen toteaa.

Suomalaisten järjestöjen kehitysyhteistyötä on tutkittu vähän. Silloinkin kun tutkimusta on tehty, aineisto ei ole esimerkiksi puutteellisen raportoinnin takia aina riittänyt kunnolliseen toiminnan arviointiin. Evaluaatiot ovat keskittyneet arvioimaan lähinnä hankkeiden kestävyyttä ja vaikuttavuutta. Tutkija Tiina Kontisen lähestymistapa on toinen.

Kontinen työskentelee Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksella toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikössä. Hän viimeistelee väitöskirjaansa pienten suomalaisten järjestöjen kehitysyhteistyöstä Tansaniassa. Kontinen tutkii yhteistyötä prosessina eli esimerkiksi koulutushankkeen vaikutusten sijaan hän kysyy, miksi ja miten yhteistyön sisällöksi valittiin nimenomaan koulutus ja miten eri osapuolet näkevät koko hankkeen. Työn sisällön laadun lisäksi on tärkeä pohtia yhteistyön laatua: millainen on se suhde, jolla hankkeita toteutetaan.

Kontinen muistuttaa, että kumppanuus ei ole haaste pelkästään suomalaisille järjestöille. Kontisen tutkimien tansanialaisten järjestöjen on vaikea antaa kriittistä palautetta suomalaisille kumppaneilleen. Tansanialaiset järjestöt saattavat kuvitella ensimmäisestä maailmasta tulleen kumppaninsa tietävän paremmin.

”Taustalla vaikuttaa pohjoinen-etelä suhteiden historia orjakaupasta kolonialistiseen hallintoon ja apuriippuvuuteen. Henkilökohtaisissa suhteissa suomalaisten ja tansanialaisten kohtaaminen on tasa-arvoisempaa, mutta pystytäänkö hanketoiminnassa samaan koskaan?” Kontinen kysyy.

Järjestöjen kehitysyhteistyöhankkeet menevät kuitenkin Kontisen mielestä harvoin täysin pieleen vaikkeivät ennalta määriteltyjä tavoitteita täyttäisikään. Paikalliset järjestöt eivät yksinkertaisesti lähtisi mukaan haitalliseen toimintaan.

Hankkeista poliittiseen vaikuttamiseen

Sekä kehitysyhteistyötä että humanitaarista apua vaikeuttaa se, että olot joissa työskennellään ovat usein epävakaat. Helena Nevalainen työskentelee Pakolaisavun projektijohtajana Ugandassa asuvien sudanilaispakolaisten parissa. Pakolaisten kanssa toteutetaan yhdessä luku- ja kirjoitustaitokursseja sekä ammatillista koulutusta. Kun levottomuus alueella lisääntyi ja tuli sissihyökkäyksiä, kurssilaiset katosivat.

”Ihmisillä ei riitä energiaa luku- ja kirjoitustaidon opetteluun, jos ei ole ruokaa ja vettä ja jos turvallisuus on heikohko. Joskus osallistujia on hirveästi, joskus vähän. On haaste elää yhteisön mukana niin, että ohjelma mukautuu jatkuvasti. Jäykät mallit eivät täällä toimi. Työ on hidasta, kun kaikki perustuu keskusteluun ja vuorovaikutukseen.”

Nevalaisen mukaan laatu syntyykin siitä, että jatkuvasti kyseenalaistetaan kumppanin kanssa se mitä tehdään: ollaanko menossa oikeaan suuntaan ja ovatko keinot oikeita. Tämän tyyppinen työ vaatii toki resursseja, mutta vähemmän kuin se, että yritetään väkisin toteuttaa suunnitelmaa, joka ei toimi.

Kehitysmaaliikkeessä on tapahtunut suuri asennemuutos viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Eija Mustonen kuvaa sitä siirtymisellä hankkeista poliittiseen vaikuttamiseen. Esimerkiksi vuonna 1988 ruoantuotantoa pyrittiin lisäämään hankkeella, jossa rakennettiin vesiallas, kaivoja ja lannoitevarastoja. Työhön palkattiin suomalainen vetäjä. Seuraavassa vaiheessa ruokaturvaa pyrittiin vahvistamaan muun muassa naisryhmän toimintaa laajentamalla, seminaareja ja kursseja järjestämällä. Parhaillaan on puolestaan käynnissä järjestöjen Ruoka-aika-kampanja, jossa tiedotetaan ruokaturvan ja kauppapolitiikan välisistä yhteyksistä ja siten lisätään tietoisuutta siitä, että nälkä on poliittinen ongelma.

Kehitysmaita pyritään auttamaan entistä enemmän myös pohjoisesta käsin, esimerkiksi maailmankaupan rakenteisiin vaikuttamalla. Mutta yhteiskunnallista vaikuttamista voidaan tehdä yhdessä etelän järjestöjen kanssa ja myös hankemuotoisessa kehitysyhteistyössä. Suomalaiset järjestöt ovatkin usein onnistuneet vaikuttamisyhteistyössä. Esimerkiksi yhdessä mosambikilaisten järjestöjen kanssa on lisätty mosambikilaisten tietoisuutta vammaiskysymyksistä ja vaikutettu maan vammaispolitiikkaan.

Myös Etelän järjestöt ovat Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksen tutkimuksessa esittäneet toiveen siitä, että hankkeiden toteuttamisen lisäksi ne voisivat saada enemmän tukea poliittiseen vaikuttamiseen. Tämän tyyppinen yhteistyö ei kuitenkaan ole vielä kovin yleistä.

”Kehitystä tapahtuu, mutta se on kauhean hidasta. Länsimaissa olemme tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu sukkelaan. Kehitysyhteistyössä yhteistyösuhde kumppanin kanssa kestää ihanteellisesti 10-15 vuotta. Se ei tarkoita, että tehtäisiin koko ajan samaa asiaa. Hankemuotoinen rahoitus sopii työvälineenä huonosti yhteen pitkän kumppanuuden tavoittelemisen kanssa”, Mustonen miettii hitaan muutoksen syitä.

Mistä motivaatio?

Luulisi että lajin vaikeus lannistaisi kenet tahansa kehitysyhteistyöntekijän, varsinkin ne jotka tekevät työtä palkatta. Tutkija Tiina Kontinen pelkää, että näin saattaa usein käydäkin.

”Pitää olla varovainen siinä, kuinka suuria laatukriteerejä voidaan pienille vapaaehtoisjärjestöille asettaa. Riittäisikö se, että pienikin joukko ihmisiä hyötyy yhteistyöstä? Kyseessä on kuitenkin vaikea ihmisten välinen toiminta monikulttuurisessa yhteisössä. Ei kannata laittaa työlle idealistisen suuria odotuksia. Kun ihmiset tulevat tietoisiksi kehitysyhteistyöhön liittyvistä ongelmista, jotkut tulevat niin varovaisiksi tai kyynisiksi, että lopettavat koko homman ja siirtyvät arvostelijoiden puolelle. Tästä tulisi päästä eroon.”

Kaikki eivät ole siirtyneet tarkkailija-aitioon. Olli Pitkäsen kehitysyhteistyöura alkoi 1987 ja jatkuu edelleen. Pitkänen kertoo löytävänsä motivaation onnistumisen välähdyksistä.

”Olen joutunut opettelemaan kantapään kautta ja tehnyt paljon virheitä. Mutta vuosiin sisältyy myös upeita ahaa-elämyksiä. Sellaisia kun aids-orpoyhteisöstä huolta pitävä naisryhmä vahvistuu ja pystyy huolehtimaan lapsista hyvin. Tai kun Pol Potin aikana Kambodzassa särjetyt kyläyhteisöt voittavat vuosien epäluottamuksen ja aloittavat yhteistyön toisten kylien kanssa.”

Niin ikään pitkään kehitysyhteistyötehtävissä työskennellyt Helena Nevalainen on samoilla linjoilla.

”Huolimatta vaikeuksista kentällä näkee positiivista kehitystä: perinteisesti miesten seurassa vaikenevat naiset uskaltavat sanoa mielipiteensä, kursseilla käyneet ihmiset laittavat lapsensakin kouluun, jotkut aloittavat oman yritystoiminnan”, Nevalainen listaa onnistumisen pilkahduksia.

Myöskään pienten järjestöjen vapaaehtoisvoimin tekemä työ ei ole tuomittua epäonnistumaan.

”Ei voi yksinkertaistaa, että suuri on kaunista, eikä päätellä mitään vapaaehtoistyöstä verrattuna palkkatyövoimaan. Tärkeää on etelän ihmisten ja suomalaisten yhteistyöasenne. Hyvää työtä voi tehdä myös vapaaehtoisvoimin ja kaikista innovatiivisimmat ideat saattavat löytyä pieniltä järjestöiltä”, arvioi Eija Mustonen.

Kukaan ei kiistä sitä, että laatuvaatimuksia tulee esittää niin suurille kuin pienille järjestöille.

”Aika paljon tulee vaatia. Virkamiehen rooli on varmistaa, että ei tehdä ainakaan pahaa. Jos lähdetään liikkeelle ihan suunnittelemattomasti, eikä oteta ympäröivää todellisuutta huomioon, saatetaan aiheuttaa hyödyn sijaan vahinkoa. Hyvässä hankkeessa paikallinen kumppani otetaan suunnitteluun mukaan. Perusedellytys on myös taloushallinnon osaaminen. Kohdemaahan tulee luoda mekanismi, jolla voidaan osoittaa, mihin rahat on käytetty, ovatko ne todella hyödyttäneet jotakin hanketta vai päätyneet jonkun yksityisen taskuun”, Pertti Ikonen kuvaa perusvaatimuksia.

Rahoitusta entistä tiukemmin kriteerein

Harri Holkerin vetämä kehitysyhteistyön tasoa ja laatua selvittänyt työryhmä päätyi esittämään kansalaisjärjestöjen yhteistyön määrärahojen kasvattamista nykyisestä 7,5 prosentista 15 prosenttiin kehitysyhteistyömäärärahoista.

Työryhmän raportissa mainitaan, että järjestöhankkeiden laadun varmistamiseksi on tärkeää kehittää järjestöjen kapasiteettia ja osaamista koulutuksen, seurannan ja systemaattisen ohjauksen kautta.

Lähes kaikki suomalaisista kehitysyhteistyötä tekevistä järjestöistä saavat valtaosan rahoituksestaan ulkoministeriöltä. Ikonen kuvailee viime syksynä ulkoministeriölle tehtyjä tukihakemuksia: ”Puolet on sellaisia että ne voi laittaa eteenpäin ja puolet sellaisia, joissa on menty yli siitä, missä rima on matalin.”

Seula on nyt selvästi tihentynyt: jos aiempina vuosina järjestöjen hankkeista hyväksyttiin jopa 80 prosenttia, tänä keväänä rahoitusta myönnettäneen enintään 52 prosentille.

Kehitysyhteistyöosastolla selkeytetään nyt taloushallinnon ohjeita. Tilintarkastuksesta on tulossa ohjeet järjestöille. Suurimpien järjestöjen kanssa aletaan tehdä kumppanuussopimuksia, jolloin ministeriön rooli muuttuu ohjaavaksi, jälkikäteen arvioivaksi ja keskustelevaksi.

Laadun kehittäjä

Fida on ainoa suomalainen järjestö, jonka palkkalistoilta löytyy Quality Controller eli ”laadun valvoja”. Hän on Olli Pitkänen, jonka titteli on suomennettu hankekoordinaattoriksi. Fida eli entinen Lähetyksen Kehitysapu on perustanut Pitkäsen toimen, koska se haluaa tosissaan panostaa tekemänsä työn laadun parantamiseen.

Ensin järjestö kehitti hankkeiden suunnittelua palkkaamalla koordinaattorin ohjaamaan suunnittelua. Seuraavaksi haluttiin parantaa raportointia ja hankkeiden seurantaa, ja tähän tehtävän valittiin koordinaattoriksi Pitkänen. Taustalla on halu oppia tehdyistä virheistä ja kehittyä eteenpäin.

“Kun suunnittelun taso nousi, kehittyi myös hankkeiden taso. Nyt se paranee ennestään, kun seurannan taso nousee. Ratkaisu tuntuu erittäin onnistuneelta”, Fidan kehitysyhteistyöjohtaja Harri Hakola kehuu.

Pitkänen kertoo, että seuranta alkaa jo hankkeen ideointivaiheessa ja kulkee suunnittelu- ja toteutusvaiheen kautta jälkiseurantaan. Kaikki alkaa siitä, että kumppanien kanssa mietitään asioita pitkään jo ennen kuin suunnittelu edes alkaa.

Myös Pakolaisavun Helena Nevalainen vannoo seurannan nimeen.

“Usein järjestöt eivät seuraa tarpeeksi sitä mitä ne tekevät. Kirjataan 40 ihmisen käyneen kurssilla ja siihen menneen näin ja näin paljon rahaa. Mutta miten voi tietää, mitä sillä kurssilla tapahtui ihmisten mielissä?”

Pakolaisavun hankkeessa asia on ratkaistu niin, että kurssin alussa, puolivälissä ja jälkeen vieraillaan osallistujien kodeissa. Siellä pitäisi näkyä esimerkiksi sen, miten hygieniasta puhuminen on vaikuttanut käytännön elämään. Vastaavasti sen jälkeen kun opettajia on koulutettu, käydään seuraamassa heidän opetustaan ja kirjataan ylös siinä tapahtuneita muutoksia.

“Monet järjestöt eivät kirjaa näitä asioita ylös. Silloin on hirveän vaikea evaluoida koko projektia.”

Pitkänen korostaa pitkän tähtäimen koulutuksen merkitystä järjestöjen työn parantamisessa. Tulisi luoda koulutusputki, johon nuoret ihmiset voisivat lähteä mukaan. Koulutuksen ei tarvitsisi olla päätoimista.

“Nykyisellään koulutus on liian paljon kurssi- ja seminaarimuotoista. Tarvittaisiin laajamittainen koulutus kehitysyhteistyöhön.”

Pitkänen pitää yhtenä suomalaisten järjestöjen vahvuutena verkostoitumista. Esimerkiksi suurimmat kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt eli niin sanotut kehysjärjestöt keskustelevat yhdessä laatumittareista. Pitkänen ehdottaa, että samalla alueella toimivat pienet järjestöt voisivat tehdä yhdessä arviointeja hankkeistaan.

“Jatkuva dialogi on elintärkeää suomalaisille järjestöille. Sitä kautta päästään laatuasioissa eteenpäin.”

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 2/2003

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!