Oppikirjat jos mitkä ovat aikansa lapsia. Koulujen maantiedon opetuksella on ollut ja on edelleen keskeinen tehtävä välittää tietoa toisista maista, alueista ja kulttuureista. Aiemmin merkitys oli nykyistä suurempi, sillä 1900-luvun alkupuolella ja vuosisadan puolivälissä tiedotusvälineillä ei ollut samanlaista roolia kuin tänään.

Väinö Auerin ja K. Merikosken Maantieto-kirjaa luettiin kansakouluissa 1930-40-luvuilla.

Tuolloin kirjat ja niiden välittämät käsitykset vaihtuivat hitaasti, sillä samat oppikirjat saattoivat olla käytössä jopa vuosikymmeniä. Koulukirjojen sukupolvenvaihdos tapahtui vasta 1970-luvun alussa peruskoulun tulon myötä.
Maantiedon oppikirjat eivät ole pelkästään antaneet tietoa, vaan ne ovat olleet avainasemassa myös siinä, miten muihin maanosiin ja kulttuureihin on suhtauduttu. Ne ovat olleet luomassa mielikuvaa kehittymättömästä Afrikasta.

Ymmärryksen henkeä ja rotuoppeja

Euroopan ja Afrikan suhde muuttui paljon toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Siirtomaavallankausi läheni loppuaan. Pääosa Afrikan maista itsenäistyi noin kymmenen vuoden aikana 1950-luvun puolivälistä lähtien.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet ovat mielenkiintoista aikaa tarkasteltaessa eurooppalaisten suhtautumista ei-eurooppalaisiin alueisiin ja niiden väestöön. Sodan jälkeen kansojen väliset suhteet nousivat esille uudessa valossa. YK perustettiin, se antoi kaikenlaisen syrjinnän tuomitsevan ihmisoikeuksien julistuksensa ja kansainvälistä yhteistyötä korostettiin monin tavoin.

Myös koulujen opetusta haluttiin uudistaa. YK:n erillisjärjestö Unesco paneutui oppikirjoihin ja antoi jo vuonna 1946 suosituksensa valmistaa sellaista opetusmateriaalia, joka lisäisi ”kansainvälistä ymmärtämyksen henkeä”.

Toisaalta vanhat rotuteoriat olivat vielä hengissä. Afrikkalaiset oli mielletty tieteen piirissä alempiarvoiseksi neekeriroduksi, ja koko maanosa kehityksessään paikalleen jähmettyneeksi ihmiskunnan alkukodiksi.

Alikehityksen Afrikka

Ajatus Afrikan alikehityksestä säilyi koulukirjojen sivuilla, vaikka siirtomaajärjestelmä purkautui, Afrikan valtiot itsenäistyivät ja kansainvälisestä solidaarisuudesta tuli tärkeä tavoite.

Eräs tapa korostaa Afrikan takapajuisuutta oli sen väestön kuvaaminen lapsenkaltaisena, raakalaismaisena, sotaisena ja elintavoiltaan alkeellisena. Näitä piirteitä pidettiin tyypillisinä neekerirodulle. Kielteiset rotukuvaukset olivat hyvin yleisiä vielä ennen 1960-luvun puoliväliä.

Kuva on Vilho Myrskyn ja Arvi Ulvisen 1960-luvun oppikirjasta Ulkomaat. Kuvateksti kuuluu: ”Tarkoin on äiti pojan saippuoinut, mutta valkoista kohtaa ihosta ei sittenkään löydy!” Teoksen kuvatekstit ovat kautta linjan epäasiallisia.

Oppikirjojen tekijät selittivät Afrikan kehittymättömyyden johtuvan paitsi väestön sivistymättömyydestä, myös vallitsevasta ilmastosta ja erilaisista sairauksista. Ilmaston kuumuuden kerrottiin olevan ongelma sinänsä ja aiheuttavan muita vitsauksia.

Aaro Hellaakosken, Kyllikki Tuomisen ja Jorma Mattilan maantiedon oppikirjassa Maa ja sen asukkaat II vuodelta 1952 todettiin: ”Tällainen ylenpalttinen kosteus ja tasainen kuumuus, joka ei yöksikään hellitä, kasvattaa kuumien eli trooppisten sademetsien rehevyyden. Mutta eurooppalainen riutuu täällä muutamassa kuukaudessa voimattomaksi ja sortuu kuumetauteihin. Samoin käy kotieläimien. Koneet ja muut rautaesineet ruostuvat pilalle, viljavarastot mätänevät.”

Koulukirjojen Afrikan kuvauksissa eurooppalaiset esiintyivät kehityksen ja ratkaisujen tuojina. He uhmasivat vaikeita luonnonoloja, kehittivät sairaanhoitoa ja paransivat liikenneoloja. Pentti Eskolan ja Olavi Renkosen kirjassa vuodelta 1954 katsottiin, että jo pelkkä kosketus eurooppalaisiin kehittäisi afrikkalaisia.

Kehitysmaiden Afrikka

Suomen osallistuminen kehitysyhteistyöhön alkoi 1950-luvulla YK-jäsenyyden ja avoimemman ulkopolitiikan myötä. Kehityskysymyksistä ja kehitysmaista alettiin kuitenkin keskustella laajemmin vasta 1960-luvulla.

Muutos näkyi myös suomalaisissa maantiedon kirjoissa. Eurooppalaisten hallitseman siirtomaiden Afrikan tilalle tuli 1960-luvun loppupuolella itsenäistynyt, monien ongelmien koettelema Afrikka, jonka valtioista puhuttiin kehitysmaina. Alikehitys oli 1960-luvun lopulta lähtien entistä keskeisempi osa suomalaisten maantiedon oppikirjojen välittämää Afrikan kuvaa.

Jo kirjojen esipuheissa saatettiin mainita kehitysmaat ongelmineen yhdeksi keskeiseksi aihepiiriksi. Kehitysmaanäkökulmalle oli ominaista paneutua nimenomaan ongelmiin. Tämä oli tyypillistä myös aikakautta leimanneelle uusvasemmistolaisuudelle.

Vaikka näkemys Afrikasta kehittymättömänä maanosana säilyi, oletetut kehittymättömyyden syyt muuttuivat ajan mittaan. Kirjoittajat mainitsivat tavallisesti kehitysmaiden tyypillisinä ongelmina nälänhädän, nopean väestönkasvun ja köyhyyden. Huono terveystilanne ja heikko sivistystaso nostettiin edelleen esille. Alhainen sivistystaso esitettiin 1960-luvun lopulla kuitenkin pikemminkin lukutaidottomuutena ja koulutuksen puutteena kuin rodullisena ominaisuutena.

Myös Afrikan oma kulttuuri saatettiin nähdä ongelmien syyksi. Heikki Forsman kirjoitti kehitysmaiden olojen kohentamisesta 1970-luvun alussa: ”Todellisuudessa on lähdettävä aivan alusta. Ihmiset on opetettava ensin lukemaan ja kirjoittamaan, heidät on saatava luopumaan entisistä ennakkokäsityksistään, uskomuksistaan ja kehitystä haittaavista tavoistaan.”

Kehityksen Afrikka

Kehityskysymyksien pohdintaan liittyi toisinaan voimakas optimismi. Osa 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kirjantekijöistä oletti Afrikan kehittyvän tulevaisuudessa. Joissakin kirjoissa kerrottiin eurooppalaisten yksittäisistä teoista Afrikassa. Muutamissa kirjoissa sen sijaan esitettiin kehittyminen laajana, koko maanosaa koskevana tulevaisuuden ilmiönä.

Afrikan ajateltiin seuraavan automaattisesti teollistuneiden maiden mallia. Vilho Myrsky ja Arvi Ulvinen kirjoittivat vuonna 1960 ilmestyneessä kirjassaan, että teollisuus tulisi kohottamaan elintasoa ”sellaisissakin maissa, jotka ovat vielä takapajuisia, mutta joilla on runsaasti luonnonrikkauksia”.

Kehitystä ei juurikaan määritelty oppikirjoissa. Ainoastaan Esko Laulajainen ja Eino Tahvonen selittivät 1970-luvun alussa kehityksen olevan ”taloustieteellinen käsite, jota 1950-luvulla on alettu käyttää alikehittyneistä eli takapajuisista maista”.
Sanan merkitys tulee silti esiin, kun huomaa, missä yhteydessä kehityksestä tai kehittymättömyydestä koulukirjoissa puhuttiin. Kehitysmaista ominaisuuksiltaan eroavia valtioita nimitettiin kehittyneiksi, rikkaiksi tai teollistuneiksi maiksi. Kehitys oli siis taloudellista ja teollista kehitystä.

Joihinkin sodan jälkeisiin kirjoihin pääsi kuitenkin myönteisiä mainintoja Afrikan omasta kulttuurista ilman, että sitä olisi arvotettu eurooppalaisten normien mukaan. Näitä kommentteja löytyi erityisesti useita oppikirjoja laatineen Iivari Leiviskän kirjoista. Hänen kirjansa Yleismaantiede oppikouluja varten 1940-luvun painoksissa oli luku ”Sivistys- eli kulttuuripiirit”.

Leiviskä jakoi koko maapallon kymmeneen sivistyspiiriin, joista yksi oli Keski- ja Etelä-Afrikkaan sijoittuva ”neekerien sivistyspiiri”. Luku kuitenkin poistettiin vuoden 1950 uusintapainoksesta. Kenties Leiviskä säikähti tuolloin ajankohtaista Aasian itsenäistymistä siirtomaavallasta.

Eurooppalaisten Afrikka

Suomalaisten maantiedon oppikirjojen Afrikan kuva ei ollut ainutlaatuinen. Roy Preiswerkin ja Dominique Perrotin tutkimus osoittaa, että myös muualla Euroopassa koulukirjat ovat kertoneet alikehityksen Afrikasta.

Nämä piirteet eivät ole koskeneet pelkästään oppikirjoja. Samat näkemykset leimasivat suomalaista ja eurooppalaista kulttuuria toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä varsin yleisesti.

Päivi Pietiläisen tutkimuksen mukaan ei-eurooppalaisten kansojen ja rotujen kuvaaminen alemmuuden ja kehittymättömyyden edustajina oli tavallista suomalaisille maantieteellisille tietokirjoille. Pietiläisen tutkimat kirjat ovat 1800-luvulta sekä 1900-luvun alkupuolelta ja puolivälistä.

Tietynlainen Afrikan kuva palveli Euroopan tarpeita. Sillä pyrittiin hakemaan oikeutusta vallitsevalle siirtomaajärjestelmälle ja osoittamaan eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisuutta. Kehittymätön Afrikka antoi eurooppalaisille myös mahdollisuuden toteuttaa kansainvälisen solidaarisuuden ihannettaan.

Nykyopetusta Afrikasta

Peruskoulun ala-asteelle kirjoitettu Koulun maantieto 5 antaa Afrikasta osittain samanlaisen, osittain erilaisen kuvan kuin maantiedon oppikirjat aiemmin. Sen ensimmäinen painos on vuodelta 1990. Vanhojen oppikirjojen tapaan kirjan sivuilta löytyy mainintoja köyhyydestä ja kehittymättömyydestä. Esimerkiksi entisen Zairen kerrotaan olevan ”valtavista ja monipuolisista luonnonvaroistaan huolimatta” köyhä ja kehittymätön maa.

Esimerkkitapaukseksi kehitysmaista ja niille tyypillisistä ongelmista kirjantekijät ovat ottaneet Sambian. Ongelmina mainitaan samantapaisia tekijöitä kuin 1960-luvulla eli nopea väestönkasvu, väestön muutto kaupunkeihin, lukutaidottomuus, vähäinen teollisuus ja huonot liikenneolot.

Yhtenä Afrikan kehityksen haittatekijänä todetaan olleen mittavan orjakaupan, jota eurooppalaiset harjoittivat. Siirtomaavallan aiheuttamia ongelmia käsitellään kirjassa muutenkin. Kehittymättömyyden syitä haetaan perusteellisemmin kuin sodan jälkeisissä kirjoissa. ”Eurooppa rikastui halvoilla Afrikasta tuoduilla raaka-aineilla ja Amerikka orjilla, mutta Afrikka köyhtyi, jolloin talouden ja sivistyksen kehitys pysähtyi.”

Ehkä kolonialismista on kulunut tarpeeksi aikaa, että siitä voidaan puhua avoimesti kouluissakin.

Afrikan sivistyneisyys tulee esiin useampiakin kertoja. Maanosaa käsittelevä osa alkaa toteamuksella, että ”Jo ennen Kristuksen syntymää Afrikassa oli monia sivistyneitä kansoja ja suuria, hyvin järjestäytyneitä valtioita”. Esimerkkeinä sivistysvaltioista mainitaan Etiopia ja Egypti.

Kirja kertoo myönteiseen sävyyn myös suomalaisten kehitysyhteistyöstä ja aiemmasta lähetystyöstä. Suomalaisten kerrotaan tunnustaneen ensimmäisenä Namibian itsenäisyyden ja valvoneen rauhanturvajoukkojen voimin maan ensimmäisten vapaiden vaalien oikeudenmukaisuutta. Toisena avun kohteena mainitaan Sambia. Kirjassa todetaan myös, että monilla suomalaisilla perheillä ja yhdistyksillä on jossakin kehitysmaassa oma kummilapsi.

Näyttää siltä, että 1990-luvun kirjantekijät ovat käsitelleet maantiedon aiheita enemmän suomalaisesta näkökulmasta kuin kollegansa joitakin vuosikymmeniä aiemmin. Helpommat mahdollisuudet saada ajanmukaista tietoa ja oppikirjojen laatimisen pidempi traditio ovat ehkä antaneet keinoja irrottautua käyttämästä muiden Euroopan maiden kirjoja esikuvina.

Kirjantekijät esittävät myös näkemyksensä siitä, että meillä olisi paljon opittavaa perinteisistä afrikkalaisista elintavoista, joihin kuuluu kiireettömyys ja läheisistä ihmisistä huolehtiminen. Tämän suuntaista oppimista vanhoissa kirjoissa ei mainittu koskaan. Eikä ajatus ole kovin yleinen Suomessa vieläkään. Vaikka puhumme kehitysyhteistyöstä, afrikkalaisten kanssa yhdessä kehitettävää ei tunnu löytyvän koskaan Suomesta.

Koulun maantieto 5 kirjan ovat kirjoittaneet Matti Leinonen, Rauno Mattila, Teuvo Nyberg, Matti Palosaari, Pirkko Kenno ja Olavi Vestelin.
 

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 2/2003