Globalisaation moottorina toimii maailmanlaajuinen ja kiihtyvä pääomakierto. Tarvitaan globaalin luokkarakenteen ja sen ristiriitojen ymmärtämistä, ratkaisemista ja säätelemistä luotaessa vaihtoehtoa valtaglobalisaatiolle. Avainasemassa tässä on alistettujen ihmisten oma toiminta ekologisesti kestävän itsemääräämisoikeutensa toteuttamiseksi. Kumppanin 3/2002 jutuissa ei huomioida pääomakierron ja muun globalisaation välisiä yhteyksiä. Heidi Hautalan ja Martin Khorin globalisaation parantajiksi ehdottamat YK:n herrakerhot jatkaisivat systeeminpyöritystä. Samaan lehteen kirjoittaneet George Monbiot ja Risto Isomäki eivät myöskään esitä realistisia keinoja valtasuhteiden muuttamiseksi.
Kumppanin 3/2002 teemana oli globaali demokratia. Kirjoittajat ja haastatellut eivät siinä kuitenkaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta määrittele mitä he demokratialla tarkoittavat. Usein demokratialla tarkoitetaan kapitalismin hallintojärjestelmää. Siinä kansalaiset voivat jossain määrin ”valita edustajia” ensisijaisesti vaikuttamaan pääoman kasaamisen ehtoihin ja lisä-arvon jakoon sekä legitimoimaan tätä toimintaa. Toisinaan demokratialla tarkoitetaan myös kansan valtaa. Suppeassa merkityksessä kansalla tarkoitetaan joukkoa ihmisiä, joihin heitä hallitseva eliitti ei kuulu. Tähän liittyen demokratialla tarkoitetaan toisinaan alistettujen ihmisten luuloteltua tai todellista itsemääräämistä valtaeliittiä vastaan, siitä riippumatta ja sen vallan sijaan. Demokratian määrittelystä käydään jatkuvaa taistelua. Suurin osa toisiaan vastustavistakin yhteiskunnallisista voimista nimittää itseään demokraattisiksi.
Globalisaatio ja luokkarakenne
Globalisaation moottorina toimii globaali ja kiihtyvä pääomakierto. Yhtiöt ja yhtiövaltiot kehittävät maailmanlaajuista työnjakoa entistäkin tarkoituksenmukaisemmaksi pääoman kasaamisen kannalta. Ne pyrkivät luomaan maailmasta suurimmille yhtiöille vapaata markkina-aluetta. Tällaisessa maailmassa miltei kaikkea ostettaisiin ja myytäisiin kaiken aikaa suurimpien sijoittajien ehdoilla. Palkkoja ja muita tuotantokustannuksia kilpailutettaisiin maailmanlaajuisesti niiden alentamiseksi. Avainalojen työläisten uskollisuus ostetaan korkeilla palkoilla. Vaikutus- ja päätösvalta sekä elämän mahdollisuudet jakautuvat enenevässä määrin maksukyvyn mukaan. Nämä maailmanvaltapyrinnöt kuitenkin yhdistävät hyvin erilaisia voimia vastaansa.
Globalisaation ja sen vaihtoehtojen ymmärtämiseksi olisi syytä tutkia pääomaliikkeiden historiallisten säätelypyrkimysten heikkouksia ja vahvuuksia. Entistä objektiivisemmin olisi syytä myös arvioida historiallista ja näennäistä monimuotoisempaa ”reaalisosialismia”.
Pääomien kasaamiseen perustuva globalisaatio on johtamassa myös maailmanlaajuisen yhteiskuntajärjestelmän entistä selväpiirteisemmän luokkarakenteen syntyyn. Kasvava ero muun muassa globaalin yläluokan ja globaalin kurjaliston välillä elämän mahdollisuuksien suhteen johtaa luokkataistelun kiihtymiseen, haluttiinpa sitä tai ei.
Kapitalistinen globalisaatio sisältää luokkaristiriitojen ohella hyvin monenlaisia ristiriitoja. Globaalin luokkarakenteen ja sen ristiriitojen ymmärtäminen ja ratkaiseminen sekä sääteleminen on ensisijaista pyrittäessä toteuttamaan valtaglobalisaation vaihtoehtoja. Globaaliyhteiskunnan luokat ovat hyvin monikerroksisia ja moniaineksisia. Tästä huolimatta niiden väliset ristiriidat ovat niin silmiinpistäviä, että uusia mahdollisuuksia kansainväliselle luokkasolidaarisuudelle on syntymässä.
Luokka-analyysejä on käytetty myös valtavien rikosten legitimointiin. Tämä osaltaan lienee taustalla vaikuttamassa siihen, että em. Kumppanissa käsityksiään esittelevistä kansalaistoimijoista useimmat esiintyvät ikään kuin luokkarakenteista miltei tietämättöminä. Heidän puheessaan toimijoita ovat maat, valtiot ja yhtiöt sekä niiden väliset järjestöt ja toisaalta kansalaisliikkeet. Ajavatko nämä toimijat joidenkin luokkien etuja ja tarpeita? Olisiko valtaglobalisaation vaihtoehtoliikkeiden syytä olla luokkakantaisia? Onko luokkajaon tärkein kriteeri suurten ihmisjoukkojen asema (globaalissa) tuotannossa? Useimmat valtaglobalisaation vaihtoehtoliikkeet ajavat muodossa tai toisessa alistettujen ihmisten kohtuullisten tarpeiden tyydytystä ja heidän itsemääräämisoikeutensa lisäämistä, eläinten oikeutta lajityypilliseen käyttäytymiseen sekä ekologisen kestävyyden kohentamista. Onko maailmanyhteiskunnassa jokin luokka joka muita paremmin pystyisi toteuttaman näitä tavoitteita? Kuinka paljon ihmisjoukkojen elämään vaikuttaa heidän asemansa (globaalissa) tuotannossa ja tuotantovälineiden omistussuhteet? Mitä tarpeita kapitalismi ei tyydytä? Keillä tällaisia tarpeita on? Menestyksellinen toiminta valtaglobalisaation puolesta ja sitä vastaan vaatii vastaamaan jossain määrin oikein näihin polttaviin kysymyksiin.
Systeeminpyöritystä
Kumppaniin haastatellut Heidi Hautala ja Martin Khor kaipaavat jonkinlaista YK:n alaisista järjestöistä kehitettävää ”viisasten” kerhoa vaikuttamaan globalisaation valtakeskusten toimintaan. Toisaalta he pitävät kansalaisjärjestöjen roolia tärkeänä. He rajaisivat niiden roolin kuitenkin siihen, että ne ”myyvät ajatuksiaan hallituksille” (Khor) ja ”pakottavat maailmanlaajuisia päätöksiä tekevät tahot ottamaan huomioon kansalaisyhteiskunnan äänen”sekä harjoittavat kansalaisvalvontaa (Hautala). Hautala kertoo ilahtuvansa, kun WTO:n tuleva pääsihteeri kaipaa eräiden globalisaation valtakeskusten ”yläpuolelle” auktoriteettia päättämään globaaleista normeista. Muka riippumattomat, ylhäältä annetut herra- ja asiantuntijakerhot ovat vallanpitäjien ristiriitatilanteissa suosima vakiokeino hillitä alhaalta tulevia paineita. Monissa kansalaisliikkeissä kuitenkin nähdään, että globaalikapitalismi ja nykyvaltiot järjestöineen sekä ympäristötuho ja globaali kurjalisto ovat saman vallanpidon eri puolia ja seurauksia. Miksi nämä ja muutkaan liikkeet Hautalan ja Khorin tavoin tyytyisivät joihinkin ylhäältä annettuihin pukki kaalimaan vartijaksi tyyppisiin ratkaisuihin?
Maailmanparlamentti
George Monbiot ehdottaa suorilla vaaleilla valittavaa ja hallitukset ohittavaa maailmanparlamenttia. Sen valtuudet rajattaisiin tarkasti ja valtaa siirrettäisiin ”pienimmälle mahdolliselle poliittiselle yksikölle”. Maailmanparlamentti aloittaisi toimintansa ilman valtioita ja niiden suostumusta. Sen alkiona toimisivat Maailman sosiaalifoorumin ja People’s Global Action verkoston tapaamiset. Tämä ”Maailman demokraattinen yleiskokous” syntyisi ilman pakkokeinoja yhteisestä sopimuksesta eikä sillä olisi armeijaa. Sen moraalisen vallan kasvaessa nykyisen maailmanhallinnon moraalinen valta kuihtuisi. Monbiot ehdottaa Maailmanpankin ja IMF:n korvattavaksi jonkinlaisella kansainvälisellä velanselvittelyliitolla, ”joka pakottaisi velkojat ja velallisetkin poistamaan kolmannen maailman velat ja korjaamaan kaupan epätasapainon”.
Monbiotin ehdottama pyrkimys Maailman demokraattisen yleiskokouksen luomiseen nimenomaan alhaaltapäin on mielestäni kannatettava hyvin pitkän aikavälin tavoitteena. Kannatettavaa ehdotuksessa on erityisesti myös se, että tuon ”parlamentin omat valtuudet on rajattava tarkasti”. Parlamentin päätösvalta olisi mielestäni tosiaan syytä rajata vain eräisiin kaikkia Maan ihmisiä koskeviin asioihin. Parlamentti olisi myös valittava todella demokraattisesti. Monbiotin esittämät keinot parlamentin demokraattisen valinnan ja parlamentin ostamisen ja horjuttamisen torjumiseksi kovin heiveröisiä. Monbiot on mielestäni osittain oikeilla jäljillä perustellessaan hyvin yleispiirteisen ehdotuksensa oikeutusta.
Alistettujen ihmisten itsemääräämisoikeuden puute ei johdu siitä, ettei olisi abstrakteja ehdotuksia demokraattisemmista päätöksentekojärjestelmistä. Sosiaalifoorumit ja PGA:n tapaamiset liikuttavat ainakin toistaiseksi liian vähäistä osaa maapallon ihmisistä toimiakseen maailmanparlamentin alkiona. Liikkeet ovat jossain määrin voimattomia, koska suuret ja osittain lahjottavissa olevat ihmisjoukot myyvät työvoimaansa valtaglobalisaatiota toteuttaville yhtiöille, ostavat niiden tuotteita ja sijoittavat varsinkin välikäsien kautta varallisuuttaan niihin. Ehkä edellä mainittujen verkostojen tapaamiset kuitenkin voisivat olla mukana sysäämässä eteenpäin prosesseja, jotka pitkällä aikavälillä johtaisivat jonkinlaiseen Maailman demokraattiseen yleiskokoukseen.
Monbiot ei mainitse mitään siitä ketkä ja miten – Monbiotin käsittein ilmaistuna – siirtäisivät valtaa ”pienimmälle mahdolliselle poliittiselle yksikölle”. Jäisivätkö nykyisen maailmanvallan keskukset aseineen, armeijoineen ja manipulointikoneistoineen sivustakatsojiksi maailmanparlamentin uhkuessa moraalista valtaansa ja joidenkuiden siirtäessä niiltä valtaa ”pienimmälle poliittiselle yksikölle”? Paljon todennäköisemmin maailmanmahdit tapansa mukaan reagoisivat vallansiirtoon viimeisenä keinona ja suuremmassa mittakaavassa samoin kuin esimerkiksi Chilessä 1970-luvulla, jolloin vanhaa valtaa rajoitettiin. Vanhan vallan väkivaltakoneistoa ei kuitenkaan tuolloin hajotettu ja riisuttu aseista. Tällaista reagointia ei riitä estämään Monbiotin mainitsema vanhan vallan ”moraalisen vallan” kuihtuminen. Monbiot yliarvioi rankasti moraalin merkityksen vallan lähteenä ja jättää muut vallan lähteet huomiotta.
Entisenlaisista kansallisvaltioista ei ole vaihtoehdoksi
Kumppaniin kirjoittaneen Risto Isomäen mukaan ”kansalliset parlamentit muodostavat kuitenkin erittäin todennäköisesti demokraattisen päätöksentekojärjestelmän kovan ytimen pitkälle tulevaisuuteen”. ”Nykyaikainen kansallisvaltio on ollut toistaiseksi vahvin ase, jonka pieni- ja keskituloiset ihmiset ovat kyenneet luomaan omien etujensa puolustamiseksi. Juuri tämä on ollut viimeisen 50 vuoden aikana kansallisvaltioiden keskeisin rooli, ei hyökkäyssotien käyminen. Kansallisvaltio on ollut tehokkain tapa pienentää tuloeroja verotuksen ja tulonsiirtojen avulla.”
Miksi nämä Isomäen ihannoimat kansallisen demokratian ”kovat ytimet” ovat kuitenkin luovuttaneet jossain määrin vapaaehtoisesti valtaansa ”uusliberalistisille” globalisaattoreille? Tämä johtuu käsittääkseni siitä, että nykyvaltiot ja niiden väliset järjestelmät sekä kansallinen ja ylikansallinen kapitalismi ovat saman vallanpidon eri puolia. Ne ovat historiansa alusta lähtien liittyneet toisiinsa. Kansallis- ja muut valtiot pyrkivät ensisijaisesti luomaan fyysisiä ja yhteiskunnallisia edellytyksiä pääomien kasaamiselle. Ne ratkovat ja säätelevät ristiriitoja pääoman omistajien eduksi ja oikeuttavat yhtiövaltaa. Ne ylläpitävät väkivaltamonopolia tämän toiminnan turvaamiseksi. Varsinkin valtionomistuksen ulkopuolisten suurimpien pääomien omistajat pystyvät suhteellisen riippumattomina valtioista ja parlamenteista tekemään niiden ja suurten ihmisjoukkojen elämään ratkaisevasti vaikuttavia päätöksiä. Pääomaan nähden alistussuhteessa elävät ihmiset liikkeineen ovat kuitenkin ottaneet itselleen jonkin verran vaikutusvaltaa myös kansallisissa parlamenteissa. Usein ne ovat myös liittoutuneet pääomapiirien kanssa hyväksikäyttämään työvoima, eläimiä ja ympäristöä.
Toisin kuin Isomäki katsoisin, että suurpääoman omistajien hyväksikäyttämien ja alistamien ihmisten itsenäiset liikkeet ovat demokratian kova ydin. Juuri ne voivat ja jossain määrin tahtovatkin viedä kansan vallan kehitystä nykyisestä näennäisdemokratiasta eteenpäin paikallisella, kansallisella ja globaalilla tasolla.
Alistettujen ihmisten liikkeiden toiminnan tuloksena valtiot ovat ryhtyneet tuottamaan ”ilmaisia” terveydenhuolto-, koulutus ja sosiaalipalveluja koko väestölle sekä tasaamaan verotuksella tuloeroja. Näin yhtiövaltiot jossain määrin hyvittävät ihmisille aiheuttamaansa vahinkoa ja menetyksiä ja luovat hyväksyttävyyttä toiminnalleen. Ns. hyvinvointivaltio on kansalaisliikkeiden toiminnan tulosta. Yhtiövaltiot kuitenkin omivat tämän saavutuksen itselleen ja sopeuttavat sen avulla ihmisiä ja liikkeitä toimimaan ylhäältä annetuilla ehdoilla. Eräs kansallisten ”hyvinvointivaltioiden” vaikutus on edelleen se, että niiden avulla hajotetaan kansainvälistä työväenliikettä ja estetään alistettujen ihmisten itsemääräämisoikeuden kansainvälistymistä.
Kuten Isomäki mainitsee, myös varakkaat saavat ns. hyvinvointivaltiolta ilmaisia palveluja. He saavat siltä myös suojaa omaisuudelleen, etuoikeuksilleen ja vallanpidolleen. Ns. hyvinvointivaltio on tästä huolimatta tietenkin alueensa pieni- ja keskituloisten kannalta paljon parempi kuin ”uusliberalistisen” ajama vaihtoehto.
Osittain totta on ymmärtääkseni Isomäen arvio, jonka mukaan kansallinen ”hyvinvointivaltio” on ollut tähän mennessä ainoa tapa, jolla voidaan turvata korkeatasoiset palvelut koko väestölle. Tuossa ylimalkaisessa arviossaan Isomäki kuitenkin jättää huomiotta kansallisvaltioiden ja yhtiöiden sekä toisaalta alistettujen ihmisten järjestöjen ja niiden taustalla olevien luokkien toiminnan. Menestyksellinen toiminta valtaglobalisaation tai sen vaihtoehdon puolesta vaatii juuri näiden toimijoiden suhteiden ristiriitojen ja toiminnan ymmärtämistä.
Isomäki puolustelee kansallista ”hyvinvointivaltiota” ikään kuin siihen liittyvästä valtion alistus-, väkivalta- ja hyväksikäyttötoiminnasta ja sen legitimoinnista sekä valtaglobalisaatiosta irrallisena koneistona. Kansallisvaltioiden oikeutuspuheensa perusteluna Isomäki käyttää myös ”uusliberalistisen” hyökkäystä hyvinvointipalveluja tuottavaa kansallisvaltiota vastaan. ”Uusliberaalit” pyrkivät korvaaman nuo valtiot yhtiöiden pelkistetyillä ylikansallisilla ryöstö-, väkivalta -ja manipulointikoneistoilla ja niihin nivelletyillä ”kansallisvaltioilla”. Se ei kuitenkaan tee entisten ja nykyistenlaisista ”hyvinvointivaltioista” alistettujen ihmisten kannalta läheskään parasta mahdollista vaihtoehtoa.
Isomäki tuo esiin myös ”historian hitaaksi pulssiksi” nimittämänsä ilmiön. Sen sykkiessä vaihtelevat raakaan vapaakauppaan ja globaalitalouteen suuntautuneet jaksot ja jaksot jolloin on haettu ”ihanteellista tasapainoa kasainvälisen kaupan ja suojatun kansallisen tuotannon välillä.” ”Nopeat muutokset syklin eri vaiheissa aiheuttavat suuria kärsimyksiä erityisesti köyhemmille väestönosille”. ”Historian hidas pulssi” vaikuttaa Isomäen mukaan ikään kuin kasvottomana ja luonnonlain tapaisena deterministisenä voimana maailmanhistoriassa myös tulevaisuudessa. On syytä kysyä ketkä ovat tuon Isomäen mystifioiman sykkeen toimijoita ja mitkä ovat heidän toimintansa yhteiskunnalliset ja historialliset ehdot? Teoriallaan Isomäki yrittää peittää hierarkkisten yhteiskuntajärjestelmien sekä yhtiöiden ja valtioiden roolin kärsimysten aiheuttajana. Esittelemällä ”historian hitaan pulssin” deterministisenä ilmiönä Isomäki yrittää ehkä tahtomattaan osoittaa, ettei alistettujen ihmisten oma toiminta muka voisi muuttaa tuota ilmiötä heidän kannaltaan suotuisammaksi tai poistaa sitä.
Monbiotin tapaan Isomäkikään ei juurikaan pohdi ehdotustensa toteuttamisen historiallisia ja yhteiskunnallisia edellytyksiä eikä mahdollisia toteuttajia ja keinoja. Hän ei myöskään kerro millaiset omistussuhteet hänen tavoittelemassaan yhteiskunnassa ja demokraattisissa paikallistalouksissa vallitsisivat. Näin hän yrittää lakaista maton alle kysymyksen siitä, pitäisikö omistus- ja valtasuhteita muuttaa, jotta demokraattisia paikallistalouksia syntyisi. Nimenomaan maailmankapitalismi ja historiallinen ”sosialismi” valtioineen ovat hävittäneet paikallisia ja kansallisia kulttuureita ja talouksia. Myös Isomäen ihannoimat kansallisvaltiot ovat kunnostautuneet paikallisten kulttuurien hävittämisessä.
Demokraattiset paikallistaloudet ”uusliberalismissa”
Isomäen mallissa nykyglobalisaatio ja kansalliset hyvinvointivaltiot sekä niitä köyhien turvaverkkona täydentävät demokraattiset paikallistaloudet ilmeisesti toimisivat rinnakkain. Jonkin verran muokattuna tätä mallia ehkä voitaisiinkin toteuttaa osana valtaglobalisaatiota. Tällöin se kuitenkin joutuisi osaksi maailmanlaajuista kapitalismin työnjakoa. Ehkä vallanpitäjät kiinnostuisivat esimerkiksi mahdollisuudesta eristää hankalia vastustajiaan tai vaikkapa pakolaisia Isomäen haaveilemiin ”gandhilaisiin kylätasavaltoihin”. Myös osana elämysteollisuutta niillä saattaisi olla oma pilttuunsa ”uusliberalistisessa” maailmanjärjestyksessä. ”Kansalliset hyvinvointivaltiot” sopisivat toimimaan ”uusliberalistisessa” maailmanjärjestelmässä jonkinlaisina järjestelmän alamaisiksi lahjotun työvoiman alueina.
Ekologisesti kestävään itsemääräämisoikeuteen
Alistettujen ihmisten itsemääräämisoikeuden ja kohtuullisten tarpeiden sekä ekologisen kestävyyden toteuttamisessa tarvitaan ensisijaisesti paikallisia ja kansallisia talouksia ja niiden yhteistyötä sekä niihin liittyvää demokraattista päätöksentekoa. Nähdäkseni niitä voidaan laajassa mitassa toteuttaa vain maailmankapitalismia purettaessa ja rakennettaessa sille sekä historialliselle ”sosialismille” vaihtoehtoa.
Kapitalismin purkamiseen tarvitaan hyvin laajoja ja itsenäisiä liikkeitä, tarkoituksenmukaista järjestäytymistä ja ensisijaisesti ihmisiä joiden etujen ja arvojen mukaista se on. Ratkaisujen odottelu ja vaatiminen ylhäältä legitimoi vallitsevia omistus- ja valtasuhteita. Eräs tehokas keino ovat pistelakot globaaleilla tuotantoketjuilla siellä ja silloin, kun se on tarkoituksenmukaisinta. Työssä käyvät työläiset voivat tukea lakkolaisia niin kauan kuin se on tarpeen. Myös ostoboikotit kannattavat.
Itsemääräämisoikeutta ja ekologista kestävyyttä toteuttavat alistetut ihmiset ehkä ryhtyvät purkamaan nykyisiä valtioita ja niiden välisiä järjestelmiä siltä osin kuin ne estävät heidän itsemääräämistään. Näin valtiot yhteiskunnallistetaan. Tarvitaan demokraattisia päätöksentekojärjestelmiä paikallisella, kansallisella ja rajoitetuin valtuuksin myös globaalilla tasolla. Tarvitaan suoraa ja edustuksellista demokratiaa. Edustajia sitovat valtakirjat ovat eräs keino lisätä päätöksenteon aitoa edustuksellisuutta.
Alistettujen ihmisten itsemääräämisoikeuden ja ekologisen kestävyyden kohentaminen edellyttävät ainakin eräiden perustuotantovälineiden yhteiskunnallista omistusta. Näitä ovat rahoituslaitokset, suurteollisuus, pääosa infrastruktuuria, osa mediaa sekä peruspalvelut. Erityisesti näiden tuotantovälineiden omistuksella ja käytöllä on niin laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia, että niiden on syytä olla yhteiskunnan omistuksessa. Laajat piirit voivat tällöin päättää siitä mitä, keille ja miten tuotetaan.
Aiempi ja nykyinen ns. yhteiskunnallinen ja valtion omistus on ammattipoliitikkojen päätösvaltaa ja harvainvaltaa kuten yksityinenkin suurten pääomien omistus. Osittain nykyteknologia ilmeisesti tuottaa tuota harvainvaltaa ja hierarkioita . Yhteiskunnallinen omistus ei riitä tilannetta muuttamaan. Näiltä osin teknologiaa olisi syytä muuttaa. Kaikkien yhteiskunnan jäsenten itsemääräämisoikeutta voidaan kohtuullisesti toteuttaa myös silloin, kun pien- ja keskisuuret yrittäjät omistavat itse tuotantovälineensä. Suuressa osassa yhteiskuntaelämää tarvitaan myös nykyistä ratkaisevasti tasa-arvoisempien toimijoiden kesken aidosti vapaata markkinataloutta. Monopolien synnyn estämiseksi ja vapauden säilyttämiseksi näitäkin markkinoita on kuitenkin säädeltävä. Tarvitaan luovia kokeiluja ja varovaisuutta ja toisinaan ehkä paluuta entiseen. Maailma ei muutu millään äkkirysäyksellä selvästi paremmaksi. Paikallisten- ja kansallisten itsehallintoelinten on syytä suojella alueensa tuotantoa osin nykyvaltioiden keinoin.
Laajojen joukkojen tarpeiden ja etujen sekä globalisaatiokriittisessä liikkeessä esitettyjen ajatusten, arvojen ja tavoitteiden on kohdattava, jotta ne toteutuisivat.
Hautalan, Khorin, Monbiotin ja Isomäen valtaa ja valtioita sekä toimintakeinoja ja suuntaviivoja koskevilla näkemyksillä on pitkät juuret kansanliikkeiden historiassa. Hyvinvointivaltio -iskusana otettiin käyttöön laajemmin 1950-luvulla. Sillä todisteltiin sitä, että kapitalismi muka ratkaisee kaikki ongelmansa ilman, että valtasuhteita muutetaan. Isomäki jatkaa ainakin epäsuorasti näitä selityksiä muuttuneissa oloissa ja hieman eri sävelellä.
Kirjoituksellani pyrin esittämään eräitä viitteitä siihen, että liike suuntautuisi vaihtoehdon luomiseen maailmankapitalismille ja välttäisi Hautalan ja Khorin
haastatteluissaan ehdottaman systeeminpyörityksen sekä Monbiotin ja Isomäen kirjoituksissaan esiintuoman voimattoman haikailun.