Kun George Bush julisti ryhtyneensä ”taisteluun sivistyneen maailman pelastamiseksi”, hän otti itselleen valtuuksia ja velvollisuuksia, jotka eivät hänelle kuulu. Vaikka YK:n turvallisuusneuvosto jälkikäteen laillisti Bushin hyökkäyksen Afganistaniin, hyökkäys rikkoo selvästi YK:n peruskirjan säädöksiä, joissa sallitaan valtioiden puolustautua aseellisia hyökkäyksiä vastaan, mutta ei sanota mitään myöhemmistä kostotoimista. Turvallisuusneuvostolla, jonka viisi pysyvää jäsentä sattuvat olemaan myös viisi maailman suurinta asekauppiasta, on kuitenkin tapana tehdä juuri niin kuin Yhdysvallat vaatii. Toisin sanoen ”maailman johtajat” voivat määritellä valtuutensa niin kuin haluavat.

Tämä on vain tuorein osoitus jokaista globaalia päätöksentekoelintä heikentävästä pysyvästä legitimiteettikriisistä. Niille, jotka väittävät johtavansa maailmaa, ei ole koskaan myönnetty tätä valtaa — he ovat vain ottaneet sen itselleen. Ne kahdeksan keski-ikäistä miestä, joiden G8-tapaamiset ovat globaalin vallan perimmäinen tyyssija, edustavat vain 13 prosenttia maailman väestöstä. Heidät on kaikki valittu pyrkimään sisäpoliittisiin tavoitteisiin. Heidän globaali roolinsa on yksinkertaisesti heidän kansallisen roolinsa sivutuote, johon heillä ei ole valtuuksia.

Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF jakavat sisäistä äänivaltaa sen mukaan, kuinka paljon valtiot antavat niille rahaa. Näin rahoituslaitosten asioista päättävät maat, joissa kyseisillä instituutioilla ei ole toimintaa. YK:n yleiskokous edustaa ennemmin hallituksia kuin ihmisiä, ja vaikka se teoriassa toimii ”yksi maa, yksi ääni” -periaatteella, niin käytännössä köyhällä 900 miljoonan asukkaan maalla on vähemmän painoarvoa kuin rikkaalla 60 miljoonan asukkaan maalla. Virkaansa nimitetyt YK-lähettiläät ovat etäisiä väestöille, joita heidän pitäisi edustaa — toisaalta he ovat aivan liian lähellä kansallisia turvallisuuspalveluitaan. Joillakin köyhillä valtioilla ei ole varaa lähettää edustajia Maailman kauppajärjestön WTO:n kokouksiin, kun taas rikkaita valtioita edustavat valtavat joukot liike-elämän edunvalvojia. Lisäksi monet WTO:n keskeisistä päätöksistä tehdään salassa.

Lähes kaikki ovat sitä mieltä, että tälle rahan ja pelon laille ei ole vaihtoehtoa. Emme ehkä pidä tavasta, jolla maailmaa pyöritetään, mutta jopa radikaaleimmilla kansalaisjärjestöillä ja aktivisteilla on tapana vaatia korkeintaan Maailmanpankin ja IMF:n korvaamista jollain muulla järjestelyllä. Tämä johtuu siitä, että radikaalitkaan eivät onnistu keskittämään tarkastelua siihen poliittiseen kehykseen, joka nämä elimet on legitimoinut. Toisin sanoen ”hyväntahtoisen diktatuurin” malli, jossa rikkaat ja vahvat valtiot hallitsevat maailmaa kaikkien muiden puolesta, saa osakseen laajaa hiljaista hyväksyntää.

Vuonna 1937 George Orwell totesi: ”Kaikki vallankumoukselliset mielipiteet ammentavat osan voimaansa salaisesta vakaumuksesta, että mitään ei voida muuttaa.” Hän väitti, että porvarilliset vasemmistolaiset olivat valmiita vaatimaan kapitalismin kuolemaa ja brittiläisen imperiumin hajottamista ainoastaan siksi, että tiesivät niiden toteutumisen olevan epätodennäköistä. ”Sillä [?] se korkea elintaso jota me Englannissa saamme nauttia, riippuu siitä, että pidämme imperiumin […] tiukasti otteessamme […] jotta Englanti voisi elää suhteellisen mukavasti, sadan miljoonan intialaisen on elettävä nälkäkuoleman partaalla — pirullinen asiantila, johon kuitenkin myönnyt joka kerta kun astut taksiin tai syöt lautasellisen mansikoita kerman kera”. Orwell väitti, että keskiluokkainen vasemmistolainen ”on täysin valmis hyväksymään imperiumin tuotteet ja pelastamaan sielunsa virnuilemalla ihmisille, jotka pitävät imperiumin koossa”.

Tämän jälkeen erinäiset imperiumit ovat kasvaneet ja kutistuneet, mutta tuo taloudellinen peruskaava pätee edelleen: me rikkaassa maailmassa elämme suhteellisessa mukavuudessa vain hallitustemme käyttämän kohtuuttoman vallan ja tästä vallasta aiheutuvan kohtuuttoman vaurauden ansiosta. Me suostumme tähän järjestelmään joka kerta, kun ostamme marketista salaattia (se on kasvatettu kenialaisilta paimentolaisilta varastetulla vedellä) tai nousemme lentokoneeseen matkustaaksemme viimeisimpiin ilmastoneuvotteluihin.

Kun hyväksymme ajatuksen, että globaalia demokratiaa tarvitaan, samalla hyväksymme sen, että omat valtiomme voivat menettää vallan varmistaa, että maailmaa pyöritetään meidän eduksemme. Olemmeko valmiita tähän, vai vaaniiko jossain vielä jäänteitä ”keltaisen vaaran” pelosta eli ikivanha, kauan juurrutettu halu turvautua holhousperiaatteeseen?

***

Mielestäni tämä legitimiteettikriisi voidaan ratkaista tehokkaasti vain yhdellä tavalla. Useimmat ihmiset pitävät kyseistä ratkaisua vastenmielisenä, mutta luullakseni vain siksi, että he eivät ole tajunneet siinä piileviä mahdollisuuksia eivätkä sitä, miten täydellisesti he itse hyväksyvät sen epädemokraattisen ja vilpillisen tavan, jolla maailmaa hallinnoidaan. Globaali demokratia on merkityksetöntä, ellei ylin valvonta kuulu suorilla vaaleilla valitulle yleiskokoukselle. Me tarvitsemme maailmanparlamentin.

Jos kammoat tätä ajatusta — kuten useimmat ihmiset teollisuusmaissa — pyydän sinua tarkastelemaan reaktiotasi huolellisesti. Johtuuko kammosi siitä, että uskot tällaisesta elimestä voivan tulla etäisen ja kohtuuttoman vaikutusvaltaisen? Vai johtuuko se tosiasiassa siitä, ettet kestä ajatusta, että Lontoon asukkaalla olisi yhtä vähän sananvaltaa kuin Kinshasassa asuvalla ihmisellä? Tai että Sri Lankan asukkailla olisi yhtä monta edustajaa kuin australialaisilla (ja enemmän väestön kasvaessa)? Tai että Kiinan kansa olisi yhteensä 41 kertaa niin vaikutusvaltainen kuin Kanadan väestö? Oletko aidosti uudenlaisen kansainvälisyysaatteen kannattaja vai pidätkö salaa kiinni vanhasta holhousasenteesta?

On hyvin keskeistä ymmärtää, että valtaa on olemassa kansainvälisellä tasolla, halusimme sitä tai emme. Tilivelvollisen foorumin puuttuminen ei estä globaalia päätöksentekoa — se varmistaa ainoastaan sen, että päätöksenteko ei ole demokraattista. Kyse ei ole siitä, että kansallisvaltioilta tai niiden kansalaisilta vietäisiin jälleen valtaa, vaan siitä, että demokratisoitaisiin se valta, jota jo nyt käytetään ylikansallisesti.

Ehdotustani kommentoidaan usein sanomalla, että demokratia Euroopan tasolla on jo riittävän huono asia — miksi haluaisimme ulottaa periaatteen muuhun maailmaan? Euroopan unionin (joka, toisin kuin maailma, on ihmisen tekemä poliittinen rakennelma) olemassaoloa voi kyllä voivotella — ehkä hyvällä syyllä. Todellinen kysymys kuitenkin on, menisikö unionilla nykyistä paremmin vai huonommin ilman Euroopan parlamenttia. Voimattomuudestaan ja puutteistaan huolimatta parlamentti on varmasti olennainen vastapaino epädemokraattisesti valitulle komissiolle ja Eurooppa-neuvoston ”valokopiodemokratialle”. Oikeutetumpi huoli on se, että globaali parlamentti olisi helposti ostettavissa tai horjutettavissa.

Tämä on todellinen vaara mille tahansa edustukselliselle elimelle, mutta voimme oppia paljon brittiläisen demokratian kaltaisilta järjestelmiltä, joissa on paljon parantamisen varaa demokratian toteutumisen suhteen. Vaalien yksityinen rahoitus esimerkiksi voitaisiin kieltää. Parlamentti voisi antaa jokaiselle ehdokkaalle pienen, kiinteän summan. Jos joku käyttäisi kampanjointiin enemmän rahaa, hänet suljettaisiin pois vaaleista. Puoluekurin käyttö edustajien ruotuun pakottamiseksi pitäisi kieltää, jos puolueita olisi edes olemassa. On kuitenkin selvää, että — kuten minkä tahansa muun yleiskokouksen kohdalla — meidän olisi pidettävä maailmanparlamentti tilivelvollisena, haastettava se avoimeen keskusteluun ja väittelyyn.

***

Maailmanparlamentin puolestapuhujat ovat tähän asti varoneet olemasta liian ohjailevia parlamentin mahdollisen muodon suhteen. Jos mallin halutaan saavan yleistä kannatusta ja laillisen aseman, on olennaista antaa idean kehittyä vastauksena ruohonjuuritason huolenaiheisiin — sen sijaan, että malli ojennettaisiin valmiina ylhäältä alaspäin, kuten Euroopan parlamentti tai YK.

Kaksi ehdottoman tärkeää seikkaa nousee esiin mallia pohdittaessa. Ensimmäinen on, että kaikki parlamentin jäsenet pitäisi valita suoralla äänestyksellä. Tämän seikan ilmeinen ja vallankumouksellinen seuraus on, että näin parlamentti ohittaisi kansalliset hallitukset. Voisimme ajatella, että muodostettaisiin esimerkiksi 600 vaalipiiriä, joista jokaiseen kuuluisi noin 10 miljoonaa ihmistä ja jotka tarvittaessa ylittäisivät valtioiden rajoja.

Toinen olennainen seikka on, että parlamentin omat valtuudet on rajattava tarkasti. Tämä tapahtuisi toisaalta niin sanotun subsidiariteettiperiaatteen avulla (eli siirtämällä valtaa pienimmälle mahdolliselle poliittiselle yksikölle) ja toisaalta rajoittamalla parlamentin toimeenpanovaltaa. Voisimme ehkä nähdä sen toimivan kuten joukko ylempiä valiokuntia, jotka valvoisivat toimeenpanevien elinten toimintaa, laatisivat selvityksiä harjoitetusta politiikasta ja korvaisivat tai uudistaisivat toimielimiä, jotka ovat lakanneet toimimasta.

Parlamentilla ei kuitenkaan olisi armeijaa valvonnassaan eikä se voisi ryhtyä pakkotoimiin valtioita vastaan. Jos parlamentilla olisi puhemies, tällä olisi nimellinen ja hallinnollinen rooli, ei kuitenkaan omaa valtaa. Lyhyesti sanottuna parlamentti pakottaisi monenkeskiset kansainväliset instituutiot toimimaan kaikkien parhaaksi, ei ainoastaan rikkaiden ja vahvojen.

Ei ole vaikeaa kuvitella, miten maailmanparlamentti — vaatimattomasta tehtävästään huolimatta — muuttaisi tapaa, jolla maailma toimii. Monenkeskiset instituutiot, kuten Maailmanpankki ja IMF, joiden rooli on pitää velallisia kurissa velkojamaiden puolesta, katoaisivat välittömästi. Demokraattinen yleiskokous todennäköisesti korvaisi ne jollakin Keynesin ”Kansainvälisen velkaselvittelyliiton” (International Clearing Union) kaltaisella elimellä, joka pakottaisi velkojat samoin kuin velallisetkin poistamaan kolmannen maailman velat ja korjaamaan kaupan epätasapainon. Jos WTO jäisi henkiin, sen olisi pakko avata päätöksentekoprosessinsa demokraattiselle valvonnalle.

Jos globaali parlamentti hallinnoisi globaalia rahastoa (joka muodostuisi esimerkiksi ehdotetusta, kansainvälisistä valuuttakaupoista kannettavasta Tobinin verosta), se voisi varmistaa, ettei tästä rahasta tulisi vahvojen kansallisvaltioiden leikkikalua. YK:n humanitaarisen rahoituksen aukot varmasti tukittaisiin, ja heikommille valtioille voitaisiin antaa varoja, joita ne tarvitsevat pystyäkseen osallistumaan kansainvälisiin neuvotteluihin.

***

Parlamentti voisi myös antaa lainvoiman muille kansainvälisyysaatteeseen perustuville ehdotuksille. Kuten Troy Davies World Citizen Foundation -säätiöstä on huomauttanut, ilman edustuksellista elintä globaalin verotuksen laillisuus on kyseenalainen. Kansainvälisen lainsäädäntöelimen puuttuminen heikentää kansainvälisen oikeuslaitoksen (kuten ehdotetun rikostuomioistuimen) auktoriteettia.

Haagin ja Arushan sotarikostuomioistuimia johtavien tuomareiden on oikeastaan ollut pakko itse luoda lakia matkan varrella. Ainoa oikeudenmukainen ja kestävä keino hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen olisi varmasti mahdoton toteuttaa ilman maailmanparlamenttia (nimittäin planeetan kestämän päästömäärän selvittäminen ja yhtä suuren päästökiintiön jakaminen jokaiselle maailman ihmiselle).

Kansallisvaltiot lienevät haluttomia luopumaan laittomasta globaalin hallinnon kontrollistaan. Kuinka sitten suostuttelemme niitä astumaan syrjään? Vastaus mielestäni kuuluu: emme suostuttele. Me yksinkertaisesti aloitamme ilman niitä. Näkyvissä on jo merkkejä siitä, että näin on tapahtumassa.

Maailman sosiaalifoorumit ja People’s Global Action -verkoston kokoukset ovat syntyneet vastauksena Maailman talousfoorumin ja G8:n kokouksiin. Ne ovat tuoneet yhteen aktivisteja kaikkialta maailmasta keskustelemaan globaalin tulevaisuuden vaihtoehdoista. Nämä ovat tietenkin elimiä, joita ei ole valittu tehtäväänsä ja jotka eivät ole edustuksellisia. Jos nämä foorumit kuitenkin voitaisiin muuntaa edustuksellisiksi elimiksi, joiden jäsenet koko maailman väestö valitsee demokraattisesti, voisimme pian huomata olevamme rakentamassa ”maanpaossa” olevaa maailmanparlamenttia.

Kun parlamentin moraalinen valta kasvaisi ja nykyisen maailmanhallinnon välineiden moraalinen valta vastaavasti kutistuisi, laillinen edustuksellinen yleiskokous voisi syntyä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta — ei pakkokeinoin. Näin syntyessään se samalla ratkaisisi myös omistajuusongelman. Monet ihmiset, joita Euroopan parlamentin pitäisi edustaa, kokevat sen sekä etäiseksi että ikävystyttäväksi — etenkin siksi, että kansalliset hallitukset loivat sen ”ylhäältäpäin”. Maailmanparlamentti kuuluisi kansalle prosessin alusta alkaen.

Olemme kokoontuneet muutaman kuukauden välein eri puolille maailmaa etsimään ratkaisuja. Emme ole ehkä tiedostaneet, että itse kokoontuminen voisi olla ratkaisu. Nykyisen maailmanjärjestyksen vastustajat ovat jo perustaneet parlamentin — paikan, jossa ihmiset puhuvat. Nyt meidän on kutsuttava muu maailma mukaan.

Brittiläinen George Monbiot, s. 1963, on Guardian-lehden kolumnisti. Hänen tuorein kirjansa Captive State: the corporate takeover of Britain käsittelee suuryritysten toimintaa Britanniassa. Parlamentti planeetalle -artikkeli julkaistiin alunperin New Internationalist -lehdessä (Jan/Feb 2002). Tekstin on englannista kääntänyt Riikka Eriksson. Orwell-lainaukset teoksesta Tie Wiganin aallonmurtajalle (WSOY 1986), suomentanut Leevi Lehto.