”Koskaan ei presidentinkampanjan aikana ole yhtä paljon puhuttu siirtolaisuudesta, lausumatta kyseistä sanaa ollenkaan”, toteaa historioitsija Pascal Blanchard. Siirtolaisuuden sijasta ehdokkaat laidasta laitaan puhuivat turvattomuudesta, jonka symboliksi nousivat lähiössä mellastavat nuorisorikolliset, toisen polven siirtolaiset, nuoret arabit ja mustat. Petasivatko ehdokkaat äärioikeistolaisen Jean-Marie Le Penin suosiota?

”Le Penin suosion petasivat lähiöiden rikolliset nuoret itse”, toteaa Malek Boutih, 37, rasisminvastaisen SOS Racisme – järjestön puheenjohtaja. Boutih nimittää heitä ”pikku Le Peneiksi” ja syyttää poliittista koneistoa ja järjestömaailmaa kaksinaismoralismista.

”Etnisistä vähemmistöistä ei saisi puhua, mutta käytännössä paikallishallinto luo ghettoja sijoittamalla kaupungin vuokralaisista arabit ja afrikkalaiset yhteen kortteliin ja ’oikeat ranskalaiset’ toiseen. Lähiöiden rikollisjengeistä ei saisi puhua, koska se olisi siirtolaisten leimaamista.”

Keski-ikäinen Fatiha Damiche paheksuu Boutih’n lausuntoja.

”Leimaaminen alkaa jo lastentarhassa”, toteaa kolmen lapsen äiti ja kolmen lapsenlapsen isoäiti Damiche.

”Kun pikkupojat tappelevat keskenään, arabipojat nähdään jo tulevina nuorisorikollisina. Samalla leimataan myös vanhemmat ja näiden kyky kasvattaa lapsiaan.”

Damiche on lähiöissä työskentelevän MIB-järjestön (Mouvement de l’immigration et des banlieues) lakiasiantuntija. ”Turvattomuudesta kärsivät ensisijaisesti lähiöiden asukkaat. Turvattomuus syntyy myös poliisin jatkuvasta läsnäolosta, ikään kuin lähiöt olisivat sotatilassa”, toteaa Damiche ja muistelee lapsuutensa korttelipoliisia, jonka tehtävänä oli vartioida pienten koululaisten tienylitystä eikä suorittaa henkilöllisyystarkastuksia.
 

Illuusio yhtenäisestä maasta

Poliittiset asiantuntijat ovat kernaasti leimanneet äärioikeiston menestyksen tyytymättömien kansalaisten ”protestiäänestykseksi”. Mutta onko taustalla jokin syvempi muutos?

Uuden ulkomaalaislain säätämisen jälkeen vuonna 1998 vasemmistohallitus vaikeni visusti sekä siirtolaiskysymyksistä ja integraatiopolitiikasta, peläten lisäävänsä vettä äärioikeiston myllyyn. Ranskan värikkään jalkapallojoukkueen samana vuonna voittama MM-kulta loi illuusion yhtenäisestä maasta, joka on ylpeä monikulttuurisuudestaan. Vuonna 1999 tapahtuneen Le Penin johtaman Front National -puolueen kahtiajakautumisen ja työttömyyden laskun ajateltiin vievän pohjaa äärioikeistolta.

Samana vuonna tehdyssä mielipidetutkimuksessa 62 prosenttia piti FN-puoluetta ”uhkana demokratialle” ja 80 prosenttia vastusti ”Le Penin mielipiteitä”. Mutta samassa tutkimuksessa 73 prosenttia kannatti ”perinteisten arvojen kunniaan nostamista”, 64 prosenttia ”suurempia valtuuksia poliisille” ja 59 prosenttia oli sitä mieltä, että Ranskassa on ”liikaa siirtolaisia”. Äärioikeiston ajamat teesit olivat hyvässä huudossa, kun niitä ei leimattu äärioikeistolaisiksi.
 

Taskuvarkaasta suurrikolliseksi

”Le Peniä nimitetään fasistiksi, mutta ovatko kaikki jo unohtaneet, miten Chirac puhui siirtolaisten ’hajuista’ ja ’äänistä’? Tai miten oikeistohallitus järjesti 100 laittoman siirtolaisen charter-lennon Maliin?”, kyselee senegalilainen Aminata Diane, laittomien siirtolaisten liikkeessä aktiivisesti toimiva neljän tyttären yksinhuoltaja.

Olisiko muutos siis siinä, että muut kuin äärioikeiston edustajat voivat puhua ”villi-ihmisistä” ja ”invaasiosta” ilman, että kukaan suuremmin älähtää? ”Kyllä”, sanoo Pascal Blanchard, joka toivoo, että samalla kiinnitettäisiin huomiota myös stereotypioiden juureen: siirtomaakauden perintöön.

Jonkinlaista kolonialistista symboliikkaa oli nähtävissä myös, kun pohjoisranskalaisessa lähiössä vieraillut oikeistopuolueen ehdokas François Bayrou löi kymmenvuotiasta taskuvarasta korville, TV-kameroiden edessä. Yllättäen korvapuusti nosti Bayroun kannatusta parilla prosenttiyksiköllä.

”Pienen ranskalaispojan lyömistä ei olisi annettu anteeksi. Arabipojan kohdalla Bayroun katsottiin toimineen oikein, sillä taskuvarkaassa nähtiin suurrikollisen siemen”, analysoi Blanchard.

Fatiha Damiche on yhtä mieltä Blanchard’n kanssa, mutta samalla spontaani korvapuusti huvittaa.

”Olen varma, että monet siirtolaisvanhemmat olivat samaa mieltä Bayroun kanssa. He eivät enää uskalla kurittaa lapsiaan, koska siitä voi joutua oikeuteen.”
 

Demokratian oppitunti

Paljon parjattu nuoriso oli ensimmäisten joukossa kadulla osoittamassa mieltä Le Peniä vastaan. Vappuna Pariisissa marssi puoli miljoonaa ihmistä. Pari päivää aikaisemmin kaduilla oli 100 000-400 000 yläastelaista ja lukiolaista. Nuorisolle vaalit olivat tehokas oppitunti politiikan ja demokratian merkityksestä.

Yassine Samaoui, 20, pitää äänestämistä kansalaisvelvollisuutena. Hiphop-pipoineen ja verkkareineen Samaoui on ”lähiönuoren” perikuva. Peugeotin tehtaalla yövuoroa tekevä ujo nuorimies asuu Les Mureaux’ssa, jota pidetään yhtenä Pariisin pahimmista lähiöistä. Samaoui äänesti ensimmäisellä kierroksella trotskilaista Olivier Besancenot’a, toisella kierroksella Jacques Chiracia, vaikka hän paheksuukin presidentin puheita lähiöistä.

”Meistä puhutaan kuin suuristakin rikollisista, vaikka Chirac itse on sotkeutunut lahjusskandaaleihin”, hän tuhahtaa.

”Lähiöiden suurin ongelma on työttömyys, ei turvattomuus”, toteaa Samaoui, joka syyttää mediaa asioiden vääristelystä. Viime talvena poliisin luodit tappoivat varastetulla autolla ajaneen 17-vuotiaan Moussan Les Mureaux’ssa. Tiedotusvälineet odottivat mellakoita, mutta Samaoui ystävineen yritti pitää nuorempiaan aisoissa.

”Mellakoiminen ei johda mihinkään. Parempi olisi yrittää saada äänensä kuuluviin muuten.”

Mutta miten? Toistaiseksi politiikka on sulkenut visusti ovensa toisen polven siirtolaisilta. Chiracin vastikään nimittämä kestävän kehityksen valtiosihteeri Tokia Safi on ensimmäinen arabi maan hallituksessa. Symbolinen ele vai merkki todellisesta muutoksesta
?