Eurooppa sai yhtäkkiä tilaisuuden tutustua zimbabwelaiseen jazziin, kun reilusti eläkeikäisten The Cool Croonersien ensilevy Blue Sky julkaistiin viime vuoden lopulla. Samalla tämä jo 1950-luvulla kukoistanut musiikki alkoi taas herätä henkiin myös kotimaassaan, jossa se oli vuosikymmenten saatossa kadonnut vähitellen modernien virtausten alle.
Makokoba on värilliselle kansanosalle rotuerottelun aikoihin eristetty kaupunginosa eteläisen Zimbabwen Bulawayossa ja ndebele-heimon asuinaluetta. The Cool Croonersien perustajajäsenet Abel Sinometsi Sithole, Liccian Thodhlana (”Lucky”) sekä Neke Solomon Gumpo (”Ben”) syntyivät ja kasvoivat Makokobassa ja maan historiaa seuranneiden värikkäiden vaiheidensa jälkeen he kaikki ovat palanneet sinne takaisin. Juuri tässä getossa syntyi ndebeleille ominainen jazz, jossa amerikkalaiset jazzvaikutteet sekoittuvat Etelä-Afrikan marabi-musiikkiin, zulun kieleen ja ndebeleiden omiin perinteisiin lauluihin.
1940-luvun lopulla Abel, Ben ja Lucky olivat hädin tuskin teini-ikäisiä, kun heitä jo yhdisti suuri intohimo Amerikasta Etelä-Afrikan kautta saapuvia jazz-levyjä kohtaan. Poikasten suurinta herkkua olivat Glenn Millerin In the Mood´, jota seurasivat Nat King Colen, Harry Belafonten, The Four Topsien ja The Manhattan Brothersien sävelet. Pojat keräsivät tuontilevyjä milloin vain onnistuivat vinyylejä käsiinsä saamaan.
Vuonna 1950 Ben Gumpo ja Lucky Thodhlana perustivat Makokobassa The Cool Four -yhtyeensä, samaan aikaan kun Abel Sithole tahollaan oman The Golden Rhythm Crooners -pumppunsa. Nämä kaksi kokoonpanoa olivat suuri vedenjakaja zimbabwelaisen musiikin, ja nimenomaan maassa vähemmistönä elävien ndebelien musiikin historiassa. Vuosikymmenten ajan juuri tämä jazzmusiikki oli ankaran rotuerottelun aikoina jalkapallon ohella suosituinta – ja ainoaa – viihdettä, jota lukuisat muut yhtyeet pian kopioivat muuallakin maassa.
Sota katkaisee kontaktit
Silloisessa Rhodesiassa jo 1960-luvulla alkaneet pitkät ja veriset itsenäisyystaistelun vuodet hajottivat Benin, Luckyn ja Abelin suurta kansallista suosiota nauttivat orkesterit. Abel liittyi sissiarmeijan riveihin mutta jäi kiinni ja vangittiin. Ian Smithin johtaman apartheid-politiikan mukaisesti Abel, kuten tuhannet muutkin vallankumoukselliset, tuomittiin kuolemaan.Rangaistus kuitenkin muutettiin 18 vuoden vankeudeksi. Sinä aikana Benin ja Luckynkin tiet olivat erkaantuneet toisistaan: elantoa oli etsittävä mistä pystyi.
Vanhukset pitävät yhtä.(Kuva: Globe Music Sony)
Vuonna 1980 maa itsenäistyi ja Rodesiasta tuli Zimbabwe. Abel pääsi vapauteen 10 vuoden vankeuden jälkeen ja mies alkoi muusikon uransa uudestaan, nollapisteestä: hän kiersi maata vuosikausien ajan sooloartistina laulaen marabi-musiikkia, Miriam Makeban hittejä… sekä Beatlesin kappaleita. Mies kärsi suunnattomasti oman musiikkinsa, Makokoban jazzin kaipuusta, mutta hän oli menettänyt kontaktit kumppaneihinsa.
Niinä vuosina Lucky työskenteli Bulawayossa levykaupassa ja Ben elätti itsensä huonekalukauppiaana. Ndebeleiden oma jazz oli vaiennut lähes kokonaan epävakaisten vuosikymmenten aikana. Kunnes tuli vuosi 1990: Abel, Ben ja Lucky löysivät toisensa uudestaan. Osa heidän entisten yhtyeidensä jäsenistä oli kuollut, oli siis aika yhdistää voimat ja syntyi ajatus uudesta jazzbändistä.
Ikämiesten uusi alku
Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1997, ystävykset ottivat seurakseen vain 50-vuotiaan nuorukaisen ERIC JUBAN. Eric oli hänkin kotoisin Makokobasta, jonka koulukuoroissa hän oli aloitellut laulaen Beatlesia ja Rolling Stonesia. Eric puolestaan oli aina ollut erityisen kiinnostunut a cappella -lauluista, ja tämä puoli kuuluu Cool Croonersien musiikissakin.
Jo melkoisen iäkkäät pojat päättivät jatkaa siitä mihin 70-luvulla jäätiin. He hankkivat aidot 50-luvun tyyliset esiintymispuvut ja ryhtyivät hommiin: The Cool Crooners oli syntynyt. Ryhmän vanhanaikainen saundi otettiin avosylin vastaan kaikkialla Zimbabwessa ja pappojen uusi ura sai kohtalokkaan käänteen heidän esiintyessään vuonna 1999 Hararen jazz-festivaaleilla: paikalla oli ranskalainen elokuvaohjaaja Patrick Meunier. Meunier sai suuren sätkyn Croonersien tarttuvasta svengistä, ja mies otti ryhmän suojelukseensa. Croonersien kaikkien aikojen ensimmäinen albumi BLUE SKY julkaistiin vuonna 2001 ja papat saivat ensi kertaa elämässään maistaa mainetta ja mammonaa länsimaiseen tapaan.
Sinisen taivaan symboliikka
Kun kysyn The Cool Coonerseilta miksi heidän ensilevynsä nimi on Blue Sky, sininen taivas, haastattelumme saa vääjäämättä vakavamman sävyn. Abel Sithole selittää: ”Blue Sky on hirvittävä vankila Etelä-Afrikassa, jonka olosuhteet olivat epäinhimilliset rotuerottelun aikoina. Olin siellä pitkän vankeuteni aikana minäkin. Blue Skyssa ei ollut mitään muuta kuin todella korkeat seinät, ei sellejä, ikkunoita, lattiaa saati kattoa. Vaarallisimmat murhamiehet, poliittiset vangit ja taskuvarkaat viruivat siellä sekaisin: harva tuli koskaan Blue Skysta elävänä ulos.
The Cool Crooners: Blue Sky(Kuva: Globe Music Sony)
Nimi tulee siitä, että ainoa, mitä me näimme ulkomaailmasta, oli ikuisen sininen taivas. Blue Sky on yhä olemassa, se on eteläisen Afrikan Alcatraz! Mutta nykyään sinne on todennäköisesti rakennettu ainakin katto… Me halusimme omistaa levymme nimen ja avauskappaleen tälle palaselle alueemme historiaa. Ei silti, että rotuerottelu vieläkään olisi täysin kadonnut Zimbabwestakaan: aina riittää niitä, jotka jarruttavat edistystä ja tietä kohti tasa-arvoa ja yhtenäisyyttä.”
Eric Juba lisää, että he haluavat olla jonkinlainen kansansa muistipankki. The Cool Croonersit haluavat muistaa menneisyyden, yhtä lailla hyvät kuin huonotkin ajat, ja pitää hengissä tämän musiikin, joka antoi voimia ja iloa jo heitä edeltäville sukupolville. Croonersien kappaleet käsittelevät kaikenlaisia arkipäivän aiheita mutta myös poliittisia teemoja, jotta seuraavat sukupolvet tietäisivät mistä he tulevat, ja jotta rotusorron ja pakkovallan ajatkaan eivät koskaan unohtuisi.
Toukokuu 2002
The Cool Croonersit istuvat pariisilaisen konserttisalin hedelmillä ja herkuilla täytetyssä takahuoneessa. Puhemiehet Abel Sithole ja Eric Juba punnitsevat tarkoin sanottavansa, pitkä ja värikäs elämänkokemus on miltei käsin kosketeltavaa. Mitä ajatuksia herättää Croonerseissa myöhään, hyvin myöhään alkanut maailmanmaine?
”Vasta nyt, pitkälti yli neljänkymmenen vuoden rankan uurastuksen jälkeen me alamme syödä kunnolla ja elää säädyllisesti. Ja sekin johtuu vain siitä, että meillä on konsertti ranskalaisen yleisön edessä ja levymme on markkinoitu Eurooppaan! Pelkästään se, mitä saamme Pariisissa kokea parina päivänä, on paljon enemmän kuin mihin olemme koskaan tottuneet”, sanoo Abel Sithole.
”Tilanne Zimbabwessa, kuten yleensäkin Afrikassa on taloudellisesti yhä niin vaikea, että pelkästään musiikilla itsensä elättäminen on, jollei mahdotonta, niin ainakin hurjan työn takana. Mutta kyllä me silti ymmärrämme sen, ettei hallituksella ole mitään kulttuuribudjetteja jaella taiteilijoille: heillä on niin kova homma pitää ylipäätään koko valtio pystyssä!”
Eric Juba lisää: ”Me olemme kyllä aika iäkkäitä tähän hommaan, keikkailu pitkin maailman mantereita ottaa toisinaan voimille. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan… ja rohkaiseehan tapauksemme valtavasti muita muusikoita kotimaassa! Zimbabwessakin aletaan vähitellen arvostaa taiteilijoita, ja ajat, jolloin sanottiin, että musiikki on laiskottelijoita varten, alkavat olla takana. Kehitys on siis kaikesta huolimatta positiivista. Olisi ollut mukava päästä tähän pisteeseen vaikkapa 30 vuotta sitten, mutta antaahan musiikki meille jatkuvasti voimia lisää, joten eiköhän me jatketa samalla innolla vielä ainakin kaksikymmentä vuotta!”
Ilkikuristen vekaroiden tapaan virnuilevat Croonersit räjähtävät kaikki railakkaaseen nauruun. On totta, että herrojen akrobaattiset tanssiaskelet lavalla loputtoman vitsailun ja pelleilyn ohella eivät anna mitään aihetta olettaa heidän lähentelevän kuutta- tai seitsemääkymmentä ikävuotta.
THE COOL CROONERS: BLUE SKY Globe Music Sony 502305 2 France 2001
CROONERSIEN MOTTO: ”Huolimatta sodista, kurjuudesta, korruptiosta, kyynisyydestä ja välinpitämättömyydestä, jossakin on aina palanen sinistä taivasta…”