Haitin presidentti Jean-Bertnard Aristide nousi valtaan vilpillisten vaalien kautta vuonna 2000. Tilanne kärjistyi viime joulukuussa, kun Aristidea vastaan tehtiin epäonnistunut vallankaappausyritys. Kostotoimet olivat veriset, mutta syylliset eivät koskaan selvinneet. Pinnan alta paljastuu vallan, ahneuden, kuoleman ja salaliittojen monimutkainen vyyhti. Kuka valehtelee, kuka puhuu totta? ”Kaikki tietävät, etteivät vuoden 2000 vaalit olleet mitkään vaalit. Tämä on totta, eikä mitään politikointia”, Serge Gilles selittää.

Serge Gilles on sosiaalidemokraattisen Panpra-puolueen pääsihteeri ja viiden sosiaalidemokraattista linjaa edustavan puolueen muodostaman liittouman puheenjohtaja. Liittouma vaati vuonna 2000 uusia vaaleja yhdessä oppositiopuolue OPL:n sekä Amerikan valtioiden järjestön OAS:n kanssa. Kansainväliset tarkkailijat olivat todenneet äänten laskutavan virheellisyyden. Vastalauseista huolimatta parlamentti aloitti työnsä, ja presidentinvaalit järjestettiin ilman muutoksia äänten laskutapaan. Aristide voitti vaalit yli 90 prosentin äänisaaliilla, mutta vain viitisen prosenttia äänioikeutetuista kävi uurnilla.

”Me tiesimme, etteivät vaalit olisi rehelliset, joten kehotimme kansaa jäämään kotiin”, OPL-puolueen puheenjohtaja Gerard Pierre-Charles kertoo.
 

Oppositio valitsee oman presidentin

Vaalivilpin jälkeen kaikki muut vaaleissa mukana olleet puolueet muodostivat yhteisen demokraattisen liittouman (Convergence Démocratique).

”Convergence ei ole ideologisesti yhtenäinen, meillä ei ole yhteistä poliittista ideologiaa. Liikkeessä on sosiaalidemokraattien lisäksi mukana myös kristillisdemokraatteja, entisiä Aristiden tukijoita ja ex-duvalieristeja. Yhteensä puoleita on 15”, Serge Gilles selventää.

Vain päivää ennen Aristiden virkaanastujaisia helmikuussa 2001 Convergence valitsi maalle oman presidentin, tunnetun ihmisoikeustaistelijan, veteraanipoliitikon, Gerard Gourguen. Tulenarkaan tilanteeseen ryhdyttiin jälleen kerran hakemaan ratkaisua OAS:n johdolla. Aristiden ja opposition edustajat istuivat kymmeniä kertoja neuvottelupöytään, kunnes tilanne näytti kesällä olevan hyvin lähellä ratkaisua. Yllättäen tilanne ajautui taas umpikujaan ja uudet vaalit jäivät haaveeksi.

”Minä luulen, ettei hallitus edes halua sopimusta”, Serge Gilles arvioi. ”Aristide puhuu kahta kieltä. Kansainväliselle yhteisölle hän puhuu pehmeästi, mutta täällä kotimaassa hän käyttää väkivaltaa.”

Epäonnistunut vallankaappaus

Aamuyöllä joulukuun 17. päivänä 2001 aseistettu joukko hyökkäsi presidentin palatsiin Port-au-Princessa. Poliisit saivat tilanteen hallintaan nopeasti, mutta syylliset katosivat paikalta. Oppositiojohtajat joutuivat välittömästi kansanjoukkojen hyökkäysten kohteeksi. Erään teorian mukaan Aristide lavasti itse kaappauksen pyrkien näin vahvistamaan asemaansa ja lyömään vastustajansa. Convergencen avainhahmot eivät kuitenkaan sano tätä ääneen.

”Me emme olleet kaappauksen takana. Meidän strategiamme on neuvotella. Emme ole väkivaltainen liike, meillä ei ole aseita. On epäselvää kuka kaappausyrityksen takana oli. Aristide ei ole koskaan muodollisesti syyttänyt oppositiota”, Gerard Pierre-Charles selittää. ”Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että hyökkäyksiä oppositiota vastaan oli suunniteltu etukäteen jo aamuyöllä. Aristide käytti joulukuun epäonnistunutta vallankaappausta hyväkseen selvittääkseen välinsä opposition kanssa. Myös tänne hyökättiin. He tulivat läpi tuosta ja sytyttivät talon tuleen”, Gerard Pierre-Charles kertoo osoittaen kotinsa puutarhaa reunustavaa kivimuuria ja mustuneita seiniä.

”Onneksi talo on kiveä ja vain puuosat ja irtaimisto paloivat. Aristidella oli suunnitelma. Hän haluaa antaa kuvan kansanliikkeestä, mutta todellisuudessa ministeriöiden autot kuljettivat takapenkeillään kiviä riehuville joukoille. Aristide marssii kohti totalitarismia”, hän jatkaa.

”Gonaïve, Petit-Goave, Cap-Haïtienne…joulukuussa ympäri maata riehuvat joukot polttivat autonrenkaisiin sidottuja oppositiojohtajien turvamiehiä elävältä. Minä en koskaan puhu mistään kansanliikkeestä. He ovat henkilöitä, jotka polttavat ja tappavat Aristiden määräyksestä”, Serge Gilles toteaa vihaisesti.

”Sen jälkeen kun Gerard Pierre-Charlesin talolle hyökättiin minulle ilmoitettiin, että minunkin taloni poltettaisiin 20 minuutin kuluessa. Soitin ystävälleni ja pyysin häntä hakemaan vaimoni turvaan. Tänne kerääntyi kuitenkin satakunta ihmistä suojaksi ja talo säästyi”, Serge Gilles kuvailee joulukuun tapahtumia. Väkivallasta, epävakaisuudesta ja pelosta on tullut osa jokapäiväistä elämää. Toisinaan kaikki sujuu niin kuin mitään kriisiä ei olisikaan, kunnes kadut taas yhtäkkiä muuttuvat sotatantereeksi kuin tyhjästä. ”Näyttää siltä, kuin hallitus käyttäisi kaaosta menetelmänä hallita maata”, selittää kansalaisjärjestö Centre Pétion Bolivarin johtaja Arnold Antonin.

OAS on perustanut erityisen valtuuskunnan tutkimaan joulukuun tapahtumia.

Ratkaisua ei näkyvissä

Maailman köyhimpiin lukeutuva maa on elänyt pitkään kehitysavun turvin. Rahoitusta käytetään nyt painostuskeinona saada kiistakumppanit neuvottelupöytään. Lisää kehitysapudollareita tai lainoja ei ole tiedossa, ennen kuin poliittiseen kriisiin pyritään tosissaan saamaan ratkaisu. Nyt maa saa apua vain hajanaisesti yksittäisten kansalaisjärjestöjen hankkeiden kautta.

”Vesi nousee jo Aristiden leukaan asti. Jos OAS, Yhdysvallat ja Euroopan unioni pysyvät tiukkana, hänen on taivuttava sovintoon tai uuden hallituksen muodostamiseen ilman Lavalasia. Jos ei, niin lopulta hänet ajetaan maasta kuten Jean-Claude Duvalier aikanaan”, Serge Gilles toteaa.

Poliitikkojen jatkaessa riitelyään suurimman osan kansaa on keskityttävä jokapäiväisen toimeentulonsa etsimiseen. Poliitikot eivät keskustele siitä, miten köyhyys, työttömyys, koulutus tai terveydenhuolto pystytään ratkaisemaan. Heidän kiinnostuksensa keskipisteessä on valta. Sadoille tuhansille köyhille lienee varsin sama kuka maata johtaa, moni etsiikin mieluummin toivoa Herrasta tai arpajaisista.

—————-

Varjopresidentti henkensä kaupalla

Turvajärjestelyt Haitin poliittisen opposition valitseman ”varjopresidentin” Gerard Gourguen koululla eivät ole tiukat, vaikka vain muutama kuukausi aiemmin oppositiojohtajat joutuivat väkivaltaisten hyökkäysten kohteeksi. Ovi kadulle on auki, eikä paikalla näy ketään. On iltapäivä, oppilaat ovat jo lähteneet kotiin. Yläkerrassa minua odottaa yksin 76-vuotias arvokkaan näköinen herrasmies. Aluksi hän ojentaa minulle oman ansioluettelonsa. Hänen nimensä alla paperin otsikossa on titteli ”President of the Republic of Haiti”. Gerard Gourgue on jo vastannut ensimmäiseen kysymykseeni ennen haastattelun alkamista. Hän pitää itseään Haitin presidenttinä.

Gerard Gourgue kertoo olevansa opettaja, jota on purrut politiikan kärpänen. Hän työskenteli 28 vuotta oikeustieteen professorina, ja on aina ollut kiinnostunut politiikasta. Gourgue oli Haitin ihmisoikeusjärjestön puheenjohtajana mukana vastustamassa Duvalierin diktatuuria.

”Siihen aikaan jo pelkkä jäsenyys tämän tyyppisessä organisaatiossa oli suuri henkilökohtainen riski”, Gourgue huomauttaa.

Sen jälkeen kun armeija suisti Jean-Claude Duvalierin vallasta 1986, Gourguesta tuli uuden väliaikaishallituksen jäsen ja oikeusministeri.

”Erosin jo 45 päivän kuluttua, koska eräät ministerit ja armeija alkoivat käyttäytyä epädemokraattisesti. Päätin kuitenkin lähteä mukaan vuoden 1987 presidenttikilpaan. Itse asiassa olin suositumpi kun Aristide aikanaan. Katsoin parhaaksi luopua leikistä, koska armeija ei hyväksynyt minua. Armeija pelkäsi voittoamme. Lopulta vaaleista muodostui verilöyly ja ne peruttiin”, Gourgue muistelee.

Gourguesta tuli ”toinen presidentti” vuoden 2000 vaalien jälkeen. Aristidella on kuitenkin valta, kansainvälinen yhteisö tunnustaa hänet ja hän on maan de facto presidentti, vaikka hänellä ei olekaan legitimiteettiä. Oppositio halusi itselleen toisen väliaikaisen presidentin kunnes uudet vaalit järjestettäisiin.

”Minä olen aina ollut itsenäinen, enkä ole koskaan ollut minkään puolueen jäsen. Ainoa puolueeni on Haitin kansa ja ihmisoikeudet. Ehkä siksi oppositio päätti valita juuri minut.”

Presidentin ”viran” hyväksyminen merkitsi erittäin suurta riskiä. Gourgueta vastaan on yritetty hyökätä monta kertaa. Mies kertoo Aristiden manipuloimien jengien vaatineen hänen pidätystään ja Lavalas-puolueen hallitseman senaatin äänestäneen hänen pidätyksensä puolesta.

”Olen kuitenkin lakimies, eikä asia niin vaan onnistu. Minä olen symboli, ei symbolia voi pidättää. He tajusivat pian, että pidättäessään minut he tekisivät itse asiassa oppositiolle palveluksen.”

Gourgue ei usko OAS:n ratkaisevan Haitin ongelmia. Hän ei enää edes osallistu neuvotteluihin sen kanssa, sillä ”neuvottelut ovat kestäneet jo liian kauan”.

”Ratkaisun on oltava Haitin sisäinen. Mukaan on saatava puolueet ja kansalaisyhteiskunta laajasti. Nyt on pantava selkä seinää vasten. Demokratian suhteen Aristidelta ei ole mitään odotettavissa. Täytyy saada aikaan poliittinen muutos, uusi näkemys. Kukaan ei tiedä, mitä OAS tai Washington ajattelee. Luulen että he ovat tajunneet, ettei Aristide voi jatkaa maan johdossa. Toisaalta Aristidella on yhä paljon keinoja käytettävissään, hänellä on tärkeitä ystäviä ja rahaa.”

Gourgue suostuisi todelliseksi presidenttiehdokkaaksi sillä ehdolla, että koko oppositio olisi hänen takanaan.

”Ensin on kysyttävä voiko Aristiden kanssa olla vaaleja? Jos vaalit kuitenkin järjestettäisiin, ainoa mahdollisuus voittaa Aristide on seistä yhden ehdokkaan takana. Pelkään kuitenkin, että opposition rivit saattavat rakoilla vaalitilanteessa. On säilytettävä yhtenäisyys. Toisaalta, minä olen jo ylittänyt sen iän, jolloin pyrkii vielä rikastumaan. Mielestäni maalle pitää kuitenkin ensin saada väliaikaishallitus ilman Aristidea, ennen kuin vaalit voidaan järjestää.”

Vaikea tie kohti demokratiaa

1986 Isältään François Duvalierilta itsevaltiaan aseman perinneen Jean-Claude Duvalierin diktatuurihallitus kaatuu.

1990 Ensimmäiset vapaat vaalit. Voittajaksi nousi köyhälistön sankari, Lumivyöry eli Lavalas-kansanliikkeen karismaattinen pappi, Jean-Bertnard Aristide. 1991 Sotilaat kaappasivat vallan. Oppositio alkoi rakentaa kansanliikkeestä poliittista OPL-puoluetta.

1994 Yhdysvallat kukisti Raoul Cedrasin johtaman juntan ja palautti Aristiden perustuslaillisen vallan.

1996-1999 Presidentiksi nousi Lavalas-liikkeen René Preval. Liike alkoi hajota kiistoihin pääministerin valinnasta. Ongelmat syvenivät vuoden 1997 vilpillisiksi syytetyissä vaaleissa. OPL jäi oppositioon. Aristide perusti oman puolueensa nimeltä Lavalas-perhe. Preval hallitsi lopulta maata ilman pääministeriä ja julisti OPL:n kontrolloiman parlamentin vanhentuneeksi. Maa alkoi toimia ilman kansanedustuslaitosta.

2000 Aristiden Lavalas-perhe voitti lähes kaikki paikat senaatissa ja edustajienhuoneessa parlamenttivaaleissa. Oppositio ja OAS vaativat vaalituloksen korjaamista äänten virheellisen laskutavan vuoksi. Aristide ei taipunut painostuksen edessä, vaan valittu parlamentti aloitti työnsä. Oppositio ja hallitus neuvottelivat turhaan vaaleista: loppuvuoden presidentinvaalit järjestettiin ilman muutoksia äänten laskutapaan ja Aristide valittiin presidentiksi.