Soma Rytkönen sai Zimbabwen ja Sambian vuosinaan tarpeekseen siitä, että Suomeen kulkeutuu Afrikasta vain huonoja uutisia.
”Monet afrikkalaiset ihmiset elävät tavallista arkea ja selviytyvät ongelmistaan, mutta uutiset sodista, nälästä, sairauksista ja katastrofeista vääristävät todellisuuden. Totta kai ikäviä asioita on, mutta jos meille tulee Afrikasta mieleen vain aids, se on sama kuin että Suomesta tiedettäisiin vain itsemurhaluvut”, Soma Rytkönen kärjistää.
Hänen toissasyksynä ilmestynyt kirjansa Se kerrottiin nuotiolla kuvaa hurmaavan seikkaperäisesti arkista elämänmenoa Zimbabwen maaseudulla.
Soma Rytkönen suoritti loppututkinnon ranskan ja italian kielessä, mutta hänestä tuli toimittaja, kääntäjä ja tiedottaja. Hän oli vuodesta 1989 alkaen kahdeksan vuotta Afrikassa YK:n kehitysjoukkojen UNV:n, sambialaisen naisjärjestön ja Kepan tiedottajana. Nyt hän on Suomen Pakolaisavun tiedottaja.
Afrikassa osataan small talk
Afrikka ei ole yksi maa, vaan 54 valtion maanosa, Rytkönen korostaa. Erilaisuuden kirjo on paljon laveampi kuin Euroopassa, mutta Afrikan maiden välillä on yhtäläisyyksiä.
”Suomen Pakolaisavulla on kehityshankkeita Liberiassa ja Ugandassa. Vaikka en ole ollut kummassakaan maassa, minua auttaa työssäni se, että olen ollut Afrikassa. Tiedän, mitä ovat osallistavat kehityshankkeet ja tiedän jotain afrikkalaisten ihmisten kommunikointitavoista”, Rytkönen sanoo.
Niin, kukapa arvaisi, että small talk tuskin on alkujaan newyorkilaisilta coctail-kutsuilta vaan todennäköisemmin Afrikan maaseudulta? Siellä ihmiset ovat mitä suurimmassa määrin kevyen rupattelun taitajia.
”En ollut millään oppia, että aina vaihdetaan kuulumiset ennen kuin mennään asiaan. Kulttuuriin kuuluu myös, ettei kielteisiä asioita sanota suoraan. Keskustelussa viitataan usein raamattuun ja kansansatuihin”, Rytkönen kuvailee.
Jokainen hyväksytään omana itsenään
Soma Rytkönen sanoo kokeneensa Zimbabwen maaseudulla sellaista ihmisyyttä, jota on vaikea selittää.
”Kanssakäyminen on aivan erilaista kuin Suomessa. Koin, että siellä ihmiset eivät arvota ja luokittele toisiaan, vaan jokainen tulee hyväksytyksi”, hän pohtii. Afrikkalaisessa yhteisössä kaikki tietävät paikkansa naapuri- ja sukulaisverkostossa ja kantavat vastuuta muista.
”Nyt rakenteet ovat murtumassa, kun ihmisiä muuttaa kaupunkiin ja kun esimerkiksi aids-orpoja on niin paljon, että isovanhempien taakka on kasvanut liian suureksi.”
Entä mikä on sellaista, joka toistuu kaikissa yhteisöissä, niin Afrikan maissa kuin Suomessa? Rytkönen sanoo havainneensa, että joka maassa on pieniä, vähäosaisia ihmisiä. He ovat vallankäytön ulkopuolella ja heillä on niukasti mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. ”Jos heidän ponnistuksiaan tuetaan, voi tapahtua paljon kehitystä.”
Nälänhädän välttäminen oli liian hyvä uutiseksi
Kun Soma Rytkönen alkoi kerätä aineistoa kirjaansa syksyllä 1992 ja muutti Tsikirayin perheeseen, hän halusi kokea jokapäiväistä arkea. Mutta kuinkas kävi?
”Juuri kun minun piti kertoa tavallisesta elämästä, tuli kauhea kuivuus”, hän huokaisee. Zimbabwessa katastrofi vältettiin ruoka-avun turvin, syömistä riitti ja elämä jatkui. ”Se olikin jo liian hyvä uutiseksi eikä siitä kerrottu ulkomailla tiedotusvälineissä.”
Tsikirayin perheessä äiti Tecla viljeli puutarhaansa niin kuin ennenkin ja kasvatti tomaatteja, sipulia, kaalia, kurpitsaa ja bataattia. Aterioilla oli lisäksi erilaisia vihreitä vihanneksia. Ruokavalioon kuului myös periamerikkalaisena pitämämme maapähkinävoi. Tecla-äiti teki sitä itse niin, että hän murskasi pähkinät kahden kiven välissä.