Nyt on teemana Afrikka ja äitinä tunnen velvollisuudekseni, että jotain ajatusta siitä tarttuu myös lasteni päähän. ”Afrikka elää” -näyttelyä on mainostettu, se on pitkään ja melkein joka päivä auki, sinne on realistista pyrkiä menemään. Päättää mennä.
Lasten kavereita pyydetään mukaan, mutta viime hetkellä niin vietnamilaiselle Nhille, 9, kuin somalialaiselle Selmalle, 16, tulee este. Onneksi Jertsu pääsee lähtemään.
Lähijunassa ja rautatieasemalla — siis etukäteen — kysyn lapsilta, mitä heille tulee Afrikasta mieleen, mitä maita siellä on ja muuta sellaista.
Annan, joka on järkevä ja 16, saan ensimmäiseksi kiinni, koska hän mieluummin istuu käsilaukkuineen junassa penkillä kuin seuraa tapahtumia junan ovivälikössä.
”Kuivaa”, hän hymyilee.
”Paljon köyhyyttä ja suuria perheitä. Alkuperäiskansoja mutta myös paljon kristittyjä. Vähän valkoisia ihmisiä, jotka eivät ole hyvissä väleissä mustien kanssa. Maita… no Egypti. Etiopia, Somalia, Kongo — onks se sama kuin Zaire? Zimbabwe. Ja siellä etelässähän on se niemi — joku Toivonniemi.Onks se Etelä-Afrikka?”
”Näyttelyn nimi johtuu siitä, että halutaan osoittaa että Afrikassakin tapahtuu monia asioita, myös positiivisia.”
Sitten kännykkä soittaa uuden sävelmän ja Anna siirtyy selvästi mielenkiintoisempiin aiheisiin.
Rautatieaseman pystybaarin pöytään nojaillen haastattelen seuraavaksi Mirulia, 8 v.
”Afrikassa on köyhiä ihmisiä ja siellä eletään huonosti. Luonto on huonoa — ei kasva kaikki yhtä hyvin kuin Suomessa. On kuumaa — liian kuumaa.”
Miten he sitten pärjäävät?
”On vähän vaatteita. Pitää hankkia itse leipänsä.”
Mitä maita siellä on?
”Etiopia. Sambabampa — äh, ei sellaista ole.”
”Ja sinne on tullu kyläpuhelin, olen lukenu lehdestä, se toi uuden ajan.”
Näyttelyssä Miruli arvelee olevan vanhoja afrikkalaisia tavaroita.
Miksihän näyttelyllä on sellainen nimi?
”Afrikka kuiteski elää – ettei vielä kaikki ihmiset oo heittäny henkeensä.”
Onko koulussa puhuttu Afrikasta?
”Ei ole.”
Mistä sitten tiedät millaista siellä on?
”Mä vaan tiedän. Mä oon kattonu televisio-ohjelmia, oon kuullut ihmisiltä ja sinulta.”
Työttömyyttä, kuivuutta, sadetta…
Kuisma, mitä sinulle tulee mieleen Afrikasta?
”Tyhmä kysymys. Koska mä en seuraa mitään Afrikka-ohjelmia enkä lue mitään Afrikka-kirjoja. No, siellä on epidemioita — kaikkea mitä tulee uutisista — aids.” ”Siellä on monta eri maata, 11. Etiopia, Egypti — .”
”Niillä on joka maassa pulaa, eivät saa syödä tarpeeksi.”
Miksei?
”Ei ole rahaa, koska ei ole töitä kenelläkään.”
Mitä siellä sitten tehdään?
”Ne tekee jotain omia hommia, nikkaroi, viljelee maata ite veikkaisin — työtä sekin on, mutta siitä ei saa rahaa”, siilitukkainen Kuisma, 11, vastaa hienoista kärsimättömyyttä hilliten.
Entä miksihän näyttelyn nimi on sitten Afrikka elää?
”Kuitenkin koska Afrikassa on jotain tosi vanhoja perinteitä, joita noudatetaan.”
Miten siellä asutaan?
”Tosi huonoissa taloissa — jos on edes. Kaupunkeja? On siellä joitakin. Fifti fifti.”
Jertsu, 11, on hiljainen ja arka poika. Kuuliaisesti hän asettuu baaripöydän eteen.
”No — no jotkut eläimet tulee mieleen. Leijonat, seeprat, sitte on jotain käärmeitä.”
”Eiks siellä oo niitä alkuasukkaita tai jotain semmosia.”
Miten siellä ihmiset elävät?
”Metsästämällä tai jotain sellasta tekemällä…”
”Siellä ei oo kovin paljon rahaa — siel on aika köyhää. Jossain semmosissa taloissa ne asuu, mutta ei niin kuin Suomessa. Heinäkatto.”
”Kai siellä näyttelyssä on jotain Afrikan eläimiä tai alkuasukkaita.”
Onko koulussa puhuttu Afrikasta?
”Ei oo puhuttu koulussa.”
Tennispalatsille porhaltaessamme yritän vielä selvittää, miten he Afrikkaa hahmottavat. Yhtenä jättiläismäisenä Saharana? Linja-autoasemalla on runsaasti mielenkiintoisia busseja, Kuisma vastaa kuitenkin:
”Afrikka on 30 tai 31 kertaa, en ole varma 30 vai 31 kertaa, suurempi kuin Suomi. Joka paikassa on aika samanlaista — kuivaa. Ja sillon kun sataa, sataa oikein hitosti!”
Veitsiä ja nuolia
”Popcornia!” huudahtaa Miruli kaipaavasti. Pelikoneita, rullaportaita. Mennään päättäväisesti ohi. Sisäänpääsy alle 18-vuotialle ilmainen. Ensin mennään väärästä ovesta taidemuseon puolelle, sitten uudet tarrat ja oikeasta ovesta.
Hetkessä he ovat joka paikassa. Salissa on monta osaa, särmää ja sivutilaa, ei puhettakaan järjestäytyneestä rauhallisesta etenemisestä myötäpäivään.
Ehkä ne naamiot, villisti kiemurtelevat ihmisrykelmä-patsaat ja valokuvista katsovat — niin, alkuasukkaat — hämmentävät. Ainakin patsashahmojen pyllistykset hihityttävät ankarasti.
Okei. Sanokaa viisi sellaista mistä tykkäätte. Pojilla on vastaus valmiina. Viipymättä he menevät vitriinin eteen, jossa on veitsiä ja nuolia. Se on eka. Toka on myös vitriini veitsiä ja nuolia.
Mitähän siinä niistä sanotaan?
”Paimentolaisten veitsiä tuppeineen”, Kuisma lukee, ” – siinä lukee vain paimentolaisten veitsiä tuppeineen.”
Kolmanneksi paras on kaksi suurta kilpeä. Neljäs on – ja he kiskovat perähuoneeseen, jossa on rivissä värivalokuvia – niin, varsin villin näköisistä ihmisistä.
”Toi!” Lapsilla on nyt tosi hauskaa. Nuori mies, jonka aarre sojottaa suorana ja koristeellisena jonkinlaisen putken tai kotelon terhakasti pönkittämänä. Ei epäilystä, mikä on tärkeätä. Suoraa ilmaisua.
”Jos se kaatuu, sitä sattuu”, arvelee Miruli.
Tiedustelen mistähän mahtaa olla kyse -?
”Ei siin oo kuin se maan nimi”, sanoo Kuisma ja istuu jo viidenneksi parhaan eli videon edessä. Videolla tanssitaan. ”Breakdance”, pojat kommentoivat.
Totean itse, että mielenkiintoisesta mieshahmosta ei todellakaan kerrota muuta kuin että ”Chintbw”. Niin lukee kuvan alla.
Miruli yrittää turhaan kääntää poikien huomiota pieneen valokuvaan, joka häntä kiinnostaa. Nuoria miehiä, joilla on tukka kuin pyöreä pallo. ”Paimentolaisnuorukaisia”. Kuismaa ja Jertsua ei kiinnosta.
”Kato, lippu”, Miruli siirtyy toiseen paikkaan. Punottuja läpsyköitä lyhyen varren päässä. Etsin tekstistä selityksen: Leyhytin. Siis kuin meillä palkeet, Miruli.
”– ja kato, kivoja koreja, samanlainen kuin meillä.”
Sitten hän on jo vitriinin ääressä, jossa on leveitä ja värikkäitä kaula- ja rannekoruja. Kumarrun etsimään jotain selitystä: maasaiden turisteille valmistamia koruja.
Anna pysähtyy lasipurkkirivistön eteen, purkeissa on erilaisia hajuaineita. Ne on kivoja, kun niitä voi haistaa.
”Mutta niitä ei oo selitetty… vaan että ne on rannikkokaupungeista. Rannikkokaupungeista, ja ne on kalliita.” Anna naurahtaa.
Hän haeskelee, pysähtyy pieniltä lehmän sarvilta näyttävien esineiden eteen. Ne ovat Somaliasta.
”Miten ne voi nukkua tollai, tollanen puujuttu niskan alla — en mä tajuu — suojelee päätä käärmeiltä ja skorpioneilta, suojelee miesten pöyheää kampausta. Niin siinä lukee, suojelee miesten pöyheää kampausta.”
Sitten hän pysähtyy naamioiden eteen.
”Miten noita naamioita voi pitää kun ne on niin kovia ja kömpelöitä. Kai ne haluu päästä niitten henkien kanssa yhteyksiin.”
”Enkä mä tajuu, kun niillä on tollaisia kangas- ja punottuja astioita. Eiks niistä mee vesi ja maito läpi?”
Miruli tulee kiehnäämään viereen, hän on osansa suorittanut. Valokuvaaja Pete puhuu Afrikan tähti -pelistä, siitä hän oppi lapsena Afrikkaa.
”Onks Afrikassa timantteja?” Miruli kysyy.
Lähdetään kaikki pois.
Ei mitään modernia
Aina kuuluu käydä palautekeskustelu jälkeenpäin, niin mekin teemme. Jertsu, mitäs pidit?
”Se oli ihan kiva. Siellä oli semmosia siistejä juttuja ne veitset ja se keihäs ja ne nuolet. Jotain tämmöstä mä odotinkin.”
”Samanlaista oli kun mä olin luullukin — just kaikkee tollasia naamareita”, vastaa puolestaan Kuisma.
Jos Suomesta tehtäisiin näyttely Afrikkaan, mitähän siihen laitettaisiin?
”Varmaan jotain Kalevalasta.”
Mirulin mielestä näyttely ei ollut yhtään sellainen kuin hän oli luullut.
”Siellä ei ollut mitään vanhoja puulusikoita tai kelloja tai — .”
”Eikä siellä ollut yhtään mitään modernia. Siellä ei oo mitään mikroa tai — miksei sinne oo tullu sellasta?”
Junassa istutaan taas Annan kanssa vastakkain, toiset tarkkailevat elämää jälleen ovivälikössä.
”Se oli aika tyypillinen Afrikka-näyttely. Pikkutietoja — se niskatuki ja sillai, ei laajemmin mitään.”
”Somalia kiinnosti eniten, koska Suomessa on paljon somaleja. Ne muut maat – ei mitään hajua.”
Mitä ne muut maat sitten olivat?
”Joku M’weai tai M’geai — en mä tiedä!”
”Se on niin erilaista, että ei sitä voi kuin nauraa, kun ei ymmärrä. Tuntuu että ne on niin yksinkertaisia niitten jutut, mutta me ollaan niin erossa luonnosta mihin ne tanssit ja muut liittyy ettei me tajuta niiden ideaa.”
”Sit kun siellä sanottiin, että halutaan antaa enemmän kuvaa Somaliasta ja sen kulttuurista, somalinuorillekin — en mä tiedä tuntuuks se niiden mielestä niin hienolta: kaikki ne patsaat ja naamiot ja tanssit sun muut, kun ne näkee sen tavallaan myös länsimaisen silmin, kun ne on niin vieraantunu siitä.”
Myöhemmin illalla puhutaan Kuisman kanssa vielä näyttelyn ohella näyttelyssä käyttäytymisestä. Hän nyökkää: ”Joo joo.”
”Kun en mä ymmärrä niistä mitään. Mä vaan vilkasen, mitä on ja sitten lähen seuraavan luo. Kun ei saa otettua irti niistä mitään. Ja kyllä me niitä veitsiä ja keihäitä katottiin aika kauan.”
”Kun ei se Afrikka mua sillai kiinnosta. Jos se näyttely olis ollu jääkiekosta, kyllä mä sitten olisin ollu pää kolmantena jalkana.”
Ovikello soi, se on yhdeksännen kerroksen Salomon, 15, etiopialainen. Afrikka elää Koivukylässäkin.
5 Afrikkaa -näyttely kertoo afrikkalaisten ihmisten elinvoimasta ja kulttuurien kyvystä uusiutua muuttuvissa olosuhteissa. 15.1.-30.9.2002, avoinna ti-pe 11-20, la-su 11-18 Kulttuurien museo, Helsinki
.