Onko euro ensimmäinen askel kohti maailmanvaluuttaa?

Euron uskotaan vievän maailmaa kohti kaksinapaista, dollarin ja euron hallitsemaa järjestelmää. Aasian vahvin valuutta eli Japanin jeni jää ainakin toistaiseksi "juniorivaluutaksi". Euron tulo saattaa myös edistää yhden yhteisen maailmanvaluutan syntymistä.

Kun suomalaiset opettelevat kertolaskun kautta uusia eurohintoja, harvalle juolahtaa mieleen, että euro — ja sen takana oleva Emu eli Euroopan talous- ja rahaliitto — tulevat muuttamaan globaalin talouden valtasuhteita. Aiemmin niin vahva dollari on saanut kilpailijan.

Mutta onko maailma todella jakautumassa kahteen, tai peräti kolmeen, valuuttaleiriin vai syntyykö jossain vaiheessa yksi yhteinen maailmanvaluutta?

Mahdollista maantieteellistä dollarialuetta on joskus povattu Pohjois- ja Latinalaisen Amerikan välille. Eurolle on hahmoteltu oman mantereen lisäksi jalansijaa Afrikassa, ja jenin on oletettu valtaavan alaa Aasiassa.

Euroopan talous- ja rahaliitto poikkeaa kuitenkin luonteeltaan muiden alueiden valuuttajärjestelyistä. Tämä selviää, kun tarkastellaan esimerkiksi tuoretta Argentiinan valuuttakriisiä.
 

Emu on poliittinen hanke

Presidentti Carlos Menemin Argentiina päätti sitoa peson kurssin Yhdysvaltain dollariin vuoden 1991 valuuttakurssilailla. Käytännössä dollarista tuli Argentiinan laskennallinen valuutta — samoin kuin eurosta tuli Suomen laskennallinen valuutta vuoden 1999 alusta, paljon ennen euroseteleiden käyttöönottoa.

Dollariin uskotaan myös muualla. Ecuadorissa dollarisaatio vietiin vielä pidemmälle: oma valuutta sucre päätettiin korvata dollarilla. Molemmat tavat dollarisoida maan talous olivat lähtölaukauksia yhtenäiselle, Amerikoiden mantereet kattavalle dollarialueelle.

Yhtäläisyyksistä huolimatta Emu ja Argentiinan valuuttakurssilaki ovat erilaisia rahapoliittisia hankkeita. Emu syventää unionin integroitumista ja sen toivotaan parantavan EU:n valtapoliittista asemaa. Tavoitteena on myös vahvistaa poliittista unionia ja ”eurooppalaista identiteettiä”.

Emu poisti valuuttakurssivaihtelut ja -spekulaation alueellisesti. Samalla EU:n jäsenmaita ryhdyttiin ”ajanmukaistamaan” budjettikurin ja hintavakauden tavoitteilla. Euron devalvoituminen dollarin suhteen antoi eurooppalaiselle vientiteollisuudelle huomattavan kilpailuedun.

Argentiinassa puolestaan dollariin sidotun peson vahvistuminen tyrehdytti vientiä ja aiheutti ongelmia maan rahapoliittisille tavoitteille. Maassa noudatettiin lamaa edeltävän Suomen tinkimättömyydellä ”vahvan valuutan” politiikkaa.

Emu-maiden rahapolitiikasta päätetään (epädemokraattisesti) itsenäiseksi määritellyssä Euroopan keskuspankissa. Silti rahapolitiikka on ”omaa” ja alueellisesti yhtenäistä. Argentiinan peson kurssi, joka määräytyi Yhdysvaltain keskuspankin päätösten ja dollarin kurssimuutosten mukaisesti, vaihteli eri tahtiin muiden Etelä-Amerikan eteläisessä kärjessä sijaitsevien naapurimaiden — eli niin sanottujen Mercosur-maiden — valuuttojen kanssa.

Dollarialueen syntyminen vaarassa

Argentiinan dollarikytkentä saikin aikaan sen, että Mercosur-maiden kauppapoliittinen yhtenäisyys väheni. Tämä vahvisti Yhdysvaltain näkemysten asemaa neuvotteluissa Pohjois- ja Latinalaisen Amerikan vapaakauppa-alueen FTAA:n muodostamisesta. Virheet Argentiinan kriisiin hoidossa saattavat kuitenkin uhata tätä ”saavutettua etua”.

Kansainvälistä valuuttarahastoa on kritisoitu siitä, että se antoi Argentiinan kriisin syventyä. Tämän on arvioitu johtuvan siitä, että etenkin yhdysvaltalaiset sijoittajat osasivat varautua tilanteeseen ja että kriisin uskotaan pysyvän paikallisena. Lisäksi ”terrorismin vastainen sota” on suunnannut huomion muualle.

Argentiinan kriisin väheksyminen saattaa osoittautua lyhytnäköiseksi politiikaksi. Uusi presidentti Eduardo Duhalde edustaa peronistipuoluetta, joka on perinteisesti suhtautunut kriittisesti vapaakauppaan. Hänen ensimmäiset talouspoliittiset linjauksensa ovat olleet myönteisiä protektionismille. On jopa arvioitu, että peronistit saattaisivat ehdottaa muille Mercosur-maille uutta yhteistä talouspolitiikkaa, joka sallisi maiden oman teollisen tuotannon tukemista siten, että maiden riippuvuus tuonnista vähenisi. Tämä olisi avoimesti vapaakaupan vastaista.

Tärkeä seuraus Argentiinan valuuttakriisistä on ollut myös sen päätös keskeyttää velanmaksu. On olemassa mahdollisuus, että velkakapina leviää myös muihin alueen ylivelkaantuneisiin maihin.

Mitä vaikutuksia tällä kaikella olisi maailman finanssijärjestelmän kaksi- tai moninapaisuudelle?

Vapaakaupan vastainen mieliala ja mahdollinen velanmaksulakko saattaisivat estää Amerikoiden vapaakauppa-alueen syntymisen. Silloin myös ajatus Amerikoiden dollarialueesta olisi ilmeisesti hylättävä.

Kohti maailmanvaluuttaa?

Aasian maat ovat myös kärsineet globaalin finanssijärjestelmän epävakaisuudesta. Japanin taloudellinen tilanne ei näytä kohentuvan, eikä Kiina ole vielä riittävän vahva talousveturiksi. Japanin jeni pysynee ”juniorivaluuttana”, ainakin tällä haavaa.

Suurin osa Afrikkaa kärsii erittäin heikosta tuotannosta ja talouskasvusta ja vastaa hyvin pienestä osasta maailmankauppaa. Mantereen voidaan kuitenkin sanoa, ainakin periaatteessa, kuuluvan euro-alueeseen.

Vaikka euron tulevaisuutta ei tiedä kukaan, on ilmeistä, että euro vahvistaa globaalin finanssijärjestelmän kaksinapaisuutta. Kun dollari ja euro saavuttavat pariteetin eli saman arvon, tilanne halutaan ehkä vakiinnuttaa. Näin luotaisiin uuden ”maailmanvaluutan” alkio.

Kehityssuunta ei olisi välttämättä huono — etenkään jos siihen yhdistyy jonkin tyyppinen varainsiirto- tai pääomaverojärjestelmä, globaalin sosiaalipolitiikan edistäminen ja globaalin poliittisen talouden demokratisointi.
 

Euro on osa kamppailua vakauden puolesta

Meksikon vuoden 1994 valuuttakriisin ja sitä seuranneiden Aasian maiden talouskriisien jälkeen globaalin finanssijärjestelmän vakaudesta ja kestävyydestä on yritetty kantaa erityistä huolta.

James Tobinin jo vuonna 1972 ehdottamasta valuuttatransaktioverosta on tullut suosittu mahdollinen vastalääke maailman finanssijärjestelmän epävakaisuudelle. Tobinin mielestä vero on toiseksi paras vaihtoehto spekulatiivisten pääomaliikkeiden hillitsemiseksi. Paras olisi maailmanlaajuinen yhteisvaluutta.

Nobel-palkittu taloustieteilijä ei vetänyt hatusta ajatustaan globaalista yhteisvaluutasta. Toisen maailmansodan jälkeen synnytetty, dollarin kultakytkentään pohjannut Bretton Woods -järjestelmä oli eräänlainen maailmanlaajuisen yhteisvaluutan korvike. Sitäkin ennen oli ollut erilaisia alueellisia valuuttaunioneja ja ”maailmanlaajuisia” rahapoliittisia järjestelmiä.

Emun eurooppalaisia edeltäjiä olivat Latinalainen rahaunioni (1865-1927) ja Skandinavian rahaunioni (1874-1905). Emua voidaan verrata myös 1800-luvulla muodostettuihin Yhdysvaltojen ja Saksan rahaunioneihin, jotka liittyivät federalistisen kansallisvaltion rakentamiseen.

Kansainväliset raha- ja valuuttapoliittiset järjestelyt ovat aina poliittisia ratkaisuja. Niin myös 1800-luvun loppupuolelta aina 1930-luvun lamaan sinnitellyt kultakanta, ”maailmanlaajuinen” rahapoliittinen järjestelmä, joka sitoi keskeisten maiden valuutat kultaan.

Kultakannan ja yhteisvaluutan rahapoliittiset vaikutukset ovat varsin samanlaisia. Kultakanta oli silloista vapaata maailmankauppaa, pääomaliikkeitä ja taloudellista kurinalaisuutta ylläpitävä selkäranka. Liberaali maailmantalous ei kuitenkaan kestänyt kultakannan murtumista.

Kun toisen maailmansodan jälkeistä Bretton Woods -järjestelmää suunniteltiin, maailmanlaajuisen laskennallisen ”yhteisvaluutan” käyttöönotosta keskusteltiin vakavasti. Lopputulos oli kuitenkin Yhdysvaltain valtapoliittisia etuja paremmin palveleva dollariin ja kultaan sidottujen valuuttakurssien järjestelmä.

Kultakanta, vapaakauppa ja pääomaliikkeet olivat ”automaattisia” talouspolitiikan kurinalaistajia. Bretton Woods -järjestelmä puolestaan salli kansallisen sosiaalipolitiikan ja tulonjaon kehittämisen. Samalla pääomaliikkeitä rajoitettiin ja maailmankauppaa vapautettiin asteittain.

Bretton Woodsin kohtaloksi koitui 1950-luvulta lähtien muodostuneet sääntelemättömät eurodollarimarkkinat, joita voidaan pitää globaalistuvien pääomamarkkinoiden ituna. Lopullisen niitin antoi Richard Nixonin päätös purkaa kullan ja dollarin kytkentä 1970-luvun alussa. Siirryttiin kelluvien valuuttakurssien kauteen.

Bretton Woodsin murruttua Margaret Thatcherinkin viitoittama monetarismi ja uusi talousliberalismi tulivat vähitellen vallitseviksi opinkappaleiksi. Samalla Kansainvälisestä valuuttarahastosta, rikkaiden maiden valuuttajärjestelmän ylläpitäjästä, tuli yhä enemmän köyhien maiden rakennesopeuttaja ja kurinalaistaja, erityisesti 1980-luvun velkakriisin käynnistyttyä.

Euroopan yhteisö ryhtyi 1970-luvulla toteuttamaan alueellisia kurssivaihteluja hillitseviä valuuttakurssimekanismeja. Myöhemmin Delorsin komitean suunnitelman mukainen Emu päätettiin toteuttaa vuonna 1992 hyväksytyllä Maastrichtin sopimuksella. Emun mukanaan tuoma yhteisvaluutta euro otettiin käyttöön vuoden 2002 alussa.

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!