Joulukuun puolivälissä joukko aseistettuja miehiä hyökkäsi Intian parlamenttiin ilmeisenä tarkoituksenaan surmata maan poliittinen johto. Intia syytti teosta Pakistanin rahoittamia ja kouluttamia kashmirilaisia järjestöjä eli samoja ryhmiä, jotka Intian mukaan olivat jo pitkään terrorisoineet sen hallitsemaa osaa Kashmirista.

Intia julisti mittansa olevan täysi. Maa siirsi satojatuhansia sotilaita Pakistanin-vastaiselle rajalleen. Pakistan vastasi samalla mitalla. Tilanne kahden ydinasevallan välillä riistäytyi uhkaavammaksi kuin edellisen konfliktin, Kargilin rajasodan aikaan vuonna 1999.

Kashmirin tilanne ei jätä ketään kylmäksi. Jos haluaa testata intialaisen tai pakistanilaisen nationalistisuutta, kannattaa kysyä hänen mielipidettään kashmirilaisten itsenäisyyshankkeesta. Se voi paljastaa hillityn akateemikon tai viileän gandhilaisen kiihkeäksi isänmaan puolustajaksi.

Intialaisessa Kashmir-keskustelussa törmääkin tavan takaa hyvin tunnepitoisiin lausuntoihin. Maassa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että Kashmirin ”menetys” johtaisi Intian hajoamiseen Neuvostoliiton tavoin.

Pakistan ei jää väittämissään Intiaa huonommaksi. Siellä Kashmirista luopumista pidetään kansallisena itsemurhana. Maan poliitikot jaksavat toistella, miten ”rampa kaikkien Etelä-Aasian muslimien kotivaltio (Pakistan) olisi ilman Kashmiria”.

Kashmirin arvosta kertoo sekin, että molemmat maat ovat korostaneet puolustavansa omaa Kashmiriaan tarpeen tullen ydinasein.

Kashmir on myös sodan maantiedettä: Intialaisissa kartoissa koko Kashmir kuuluu Intiaan, pakistanilaisissa kartoissa Pakistaniin. Miksi sitten juuri Kashmirista on tullut verivihollisille sekä maantieteellisesti että ideologisesti pyhä maa?
 

Sukuvihaa

Intian johdon mukaan Intia on Brittiläisen Intian ainoa oikea perillinen. Pakistanin johtajien mielestä puolestaan ”hindu-imperialistit” haikailevat yhä Suur-Intian perään, eikä täysin perusteetta. Äärihindujen kartoissa koko Pakistan kuuluu Intiaan, ja heidän edustajiaan istuu tänään Intian hallituksessa.

Kun brittiläinen Intia jaettiin Pakistaniin ja Intiaan, Kashmir jäi jakamatta. Sen jälkeen sen omistuksesta on sodittu neljästi. Naapurusten kamppailuun Kashmirista on ladattu niin valtava panos arvovaltaa, että sitä on verrattu kahden kaljun taisteluun kammasta.

Leimallista naapurusten suhteille on myös Pakistanin pikkuveli-asenne Intiaa kohtaan. Maan johdon motoksi näyttää muodostuneen: ”Jos Intia tekee jotain aamulla, teemme sen hinnalla millä hyvänsä iltapäivällä.” Vuonna 1998, motto piti pitkälti paikkansa: Intia teki ydinräjäytyksensä 11. toukokuuta, Pakistan omansa 17 päivää myöhemmin.

Intia ja Pakistan ovat sisäisesti hyvin eriarvoisia yhteiskuntia, jossa suuri osa kunnioituksesta perustuu pelkoon. Intialla on kastilaitoksensa, ja Pakistanin yhteiskuntarakenteessa on paljon puolifeodaalisia piirteitä Häpeä ja kunnia ovat sanoja, jotka vilisevät poliitikkojen puheissa — vilkkaimmin, kun keskustellaan Kashmirin tilanteesta.

Kummassakin maassa poliitikot tietävät, että haukkamaiset näkemykset Kashmirin kysymyksessä tuovat poliittista nostetta. Sovitteleva näkökulma puolestaan tuomittaisiin herkästi pelkuruudeksi.

Pakistanin oppositiojohtaja Benazir Bhutton tiedetään lähettäneen vuonna 1999 maansa pääministerille Nawas Sharifille alusvaatteitaan, koska tämä oli pehmoillut Kashmiriin liittyvissä näkemyksissään. Maailman kylmin sota

Veljessota Kashmirin perinnöstä on saanut irvokkaimmat piirteensä Siachenin jäätiköllä. Vuonna 1984 maiden joukot laskeutuivat ”Ruusutarhaksi” nimetylle, 6 900 metrin korkeuteen kohoavalle jäätikölle. Aluetta piti vahtia, koska kartanpiirtäjät eivät olleet vuonna 1949 vetäneet Kashmirin aselepolinjaa sinne.

Vuorenhuippujen koskemattomuutta vahtii arkioloissa yhteensä 2 000 sotilasta kummallakin puolella rajaa. 97 prosenttia yli 3 000:sta Siachenin ”rauhanaikaisesta” sankarivainajasta on menehtynyt kylmyyteen ja vuoristotautiin.

Verivihollisten julistautuminen ydinasevaltioiksi vuonna 1998 kansainvälisti Kashmirin kysymyksen. Presidentti Bill Clinton ilmoitti ”kiinnostuneensa henkilökohtaisesti” asiasta, ja Kiinakin ryhtyi seuraamaan aikaisempaa tarkemmin idän atomikolmion kehitystä. Tämä sopi Pakistanin suunnitelmiin vaan ei Intian, joka on pyrkinyt minimoimaan ulkovaltojen puuttumisen ”sisäisiin asioihinsa”.

Pakistan on 1950-luvulta saakka yrittänyt pönkittää asemaansa Intiaan nähden liittoutumalla. Kylmän sodan aikana se teki yhteistyötä ensin Yhdysvaltojen, sitten Kiinan ja lopulta muiden islamilaisten maiden kanssa. 1980-luvulla Yhdysvallat palkkasi sen savustamaan neuvostojoukkoja ulos Afganistanista. Maan toiminta Taleban-hallinnon liittolaisena selittyy sekin osin pyrkimyksellä vahvistaa asemia suhteessa Intiaan.

Terrorismisotaa käytetään hyväksi

Terrorismin vastaisen sodan aikana Intian ja Pakistanin eliitit ovat vahtineet mustasukkaisesti toisiaan: naapurin pelätään onnistuvan poimimaan irtopisteitä.

Ennen syyskuun 11. päivää Intia koki olevansa niskan päällä: se oli jo parin vuoden ajan kokenut saaneensa kansainvälisillä foorumeilla aiempaa enemmän ymmärrystä väitteilleen, joiden mukaan Pakistanista oli tullut Kashmiriin lähetettävien islamilaisten terroristien pääkouluttaja.

Intian johto ei ole halunnut myöntää, että suuri osa Intian-puoleisen Kashmirin kapinoinnista on kotikutoista. Intia pysyy väitteessään, jonka mukaan kapinointi tyrehtyisi, mikäli Pakistan lopettaisi terroristien ”salakuljetuksen”.

Pakistanin sotilasjohtajan Pervez Musharaffin nousu terrorismin vastaisen sodan parrasvaloihin sai Intian johdon paniikkiin: kenraalin pelättiin vaativan länneltä kansanäänestystä Kashmirin itsenäisyydestä palkkioksi Pakistanin antamasta avusta Taleban-hallinnon kukistamisessa.

Joulukuun 13. päivän pommi-isku Intian parlamenttiin käänsi kuitenkin tilanteen päälaelleen. Nyt Intian väitteet Pakistanista terroristivaltiona käyvät kaupaksi.

Johtava intialainen puolustustutkija totesi hiljan, että Pakistanin rajalle ohjatut 400 000 sotilasta osallistuvat terrorismin vastaiseen sotaan — eivät kamppailuun Kashmirista. Silti Intia on viime viikkoina pidättänyt Kashmirissa rauhanomaisin keinoin autonomiaa tai itsenäisyyttä tavoittelevia paikallisia aktivisteja.

Presidentti Musharaff näyttää tehneen omat johtopäätöksensä: hän on kieltänyt maansa alueelta toimivat Kashmirin ”vapauttamista” ajavat islamistiset äärijärjestöt.

Intialla on kuitenkin terrorismin vastaisessa sodassaan oma — ei kovin pyhä — lehmänsä ojassa: Kashmirissa uhonneelle Pakistanille on haluttu antaa kunnon opetus jo pitkään.

Frontline-lehden arvostettu kommentaattori Praful Bidwai vihjailee salaisista sotasuunnitelmista ja viittaa korkean tahon puolustuslähteisiin, joiden mukaan suunnitelma oli valmiina jo ennen syyskuun 11. päivää.

Pieni sota sopisi Intian oikeistohallitukselle myös sisäpoliittisista syistä: Pakistanin nöyryyttämisestä saisi paljon ääniä.

Unohtuuko Kashmir?

Kashmirin tilanteessa on paljon elementtejä, jotka ovat tuttuja toisesta pitkään jatkuneesta konfliktista: myös palestiinalaiset ovat eläneet vuosikymmeniä miehitettyinä.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen terroristileima on isketty sekä Palestiinaan että Kashmiriin entistä lujemmin. Näyttäisi siltä, että ne voivat ansaita itsenäisyytensä kansainvälisen yhteisön silmissä vain ”hyvällä käytöksellä”. Intia on — Israelin tapaan — yrittänyt luoda itselleen ”islamin vahtikoiran” imagoa. Intiassa hiljan vieraillut Israelin ulkoministeri Shimon Peres ilmoitti Intian torjuneen terrorismia niin tehokkaasti, että Israel tukee ”täydestä sydämestään” sen ottamista mukaan laajennettuun Natoon.

Vahvan ja heikon osapuolen välisessä konfliktissa heikko kaipaa herkästi erotuomaria. Israel vastustaa tiukasti ulkopuolista välitystä Palestiinan kysymyksessä. Intia tekee samoin Kashmirissa.

Moni kysyy, miksi demokraattinen Intia pelkää YK:n valvomaa kansanäänestyksessä, jossa kashmirilaiset saisivat itse päättää kohtalostaan.

Etelä-Aasian ydinaseistumisen ja terrorismin vastainen sodan ilmapiirissä yhä harvemmat jaksavat muistuttaa kashmirilaisten oikeuksista. Kashmirilaisille useimmin tarjotun rauhanmallin ydin kuuluu: toivottavasti Intia ja Pakistan saavat ratkaistua ongelmansa Kashmirissa rauhanomaisesti.

Vuonna 1989 kashmirilaisten käynnistettyä kansannousunsa eräät intialaiset rauhanaktiivit sanoivat suoraan: ”Jos kashmirilaiset haluavat jättää meidät (itsenäistymällä), annettakoon heidän mennä.” Tänään tällaiset kirjoitukset näyttävät kuolleen sukupuuttoon

Kashmir jää suurten jalkoihin

Himalajan rinteillä on kaupan monta erilaista historiantulkintaa. Kashmirin menneisyyttä koskevat oppiriidat Intian ja Pakistanin välillä eivät ole loppuneet sotimalla — päinvastoin ne ovat siirtyneet atomitasolle. Se ei lupaa hyvää 13 miljoonalle kashmirilaiselle, joiden mielipidettä ei tähänkään asti ole udeltu heidän omaa kohtaloaan koskevissa asioissa.

Kashmirin etulinjassa vastakkain seisovat Pakistanin talutusnuorassa olevat islamistit ja terroristeja jahtaava Intian armeija. Molemmat korostavat puolustavansa henkeen ja vereen kashmirilaisten etuja.

Kashmirista on kamppailtu niin kauan kuin Intia ja Pakistan ovat olleet itsenäisiä valtioita.

Brittiläinen Intia koostui siirtomaaisäntien komennossa olevista maakunnista ja 565 ”autonomisesta” ruhtinaskunnasta. Elokuussa 1947 Intia jakautui kahdeksi itsenäiseksi valtioksi. Maiden raja-alueilla sijaitsevat hindunemmistöiset ruhtinaskunnat liitettiinn Intiaan ja muslimienemmistöiset Pakistaniin.

Kashmirin tilanteessa on paljon elementtejä, jotka ovat tuttuja toisesta pitkään jatkuneesta konfliktista: myös palestiinalaiset ovat eläneet vuosikymmeniä miehitettyinä.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen terroristileima on isketty sekä Palestiinaan että Kashmiriin entistä lujemmin. Näyttäisi siltä, että ne voivat ansaita itsenäisyytensä kansainvälisen yhteisön silmissä vain ”hyvällä käytöksellä”. Intia on — Israelin tapaan — yrittänyt luoda itselleen ”islamin vahtikoiran” imagoa. Intiassa hiljan vieraillut Israelin ulkoministeri Shimon Peres ilmoitti Intian torjuneen terrorismia niin tehokkaasti, että Israel tukee ”täydestä sydämestään” sen ottamista mukaan laajennettuun Natoon.

Vahvan ja heikon osapuolen välisessä konfliktissa heikko kaipaa herkästi erotuomaria. Israel vastustaa tiukasti ulkopuolista välitystä Palestiinan kysymyksessä. Intia tekee samoin Kashmirissa.

Moni kysyy, miksi demokraattinen Intia pelkää YK:n valvomaa kansanäänestyksessä, jossa kashmirilaiset saisivat itse päättää kohtalostaan.

Etelä-Aasian ydinaseistumisen ja terrorismin vastainen sodan ilmapiirissä yhä harvemmat jaksavat muistuttaa kashmirilaisten oikeuksista. Kashmirilaisille useimmin tarjotun rauhanmallin ydin kuuluu: toivottavasti Intia ja Pakistan saavat ratkaistua ongelmansa Kashmirissa rauhanomaisesti.

Vuonna 1989 kashmirilaisten käynnistettyä kansannousunsa eräät intialaiset rauhanaktiivit sanoivat suoraan: ”Jos kashmirilaiset haluavat jättää meidät (itsenäistymällä), annettakoon heidän mennä.” Tänään tällaiset kirjoitukset näyttävät kuolleen sukupuuttoon

Kashmir jää suurten jalkoihin

Himalajan rinteillä on kaupan monta erilaista historiantulkintaa. Kashmirin menneisyyttä koskevat oppiriidat Intian ja Pakistanin välillä eivät ole loppuneet sotimalla — päinvastoin ne ovat siirtyneet atomitasolle. Se ei lupaa hyvää 13 miljoonalle kashmirilaiselle, joiden mielipidettä ei tähänkään asti ole udeltu heidän omaa kohtaloaan koskevissa asioissa.

Kashmirin etulinjassa vastakkain seisovat Pakistanin talutusnuorassa olevat islamistit ja terroristeja jahtaava Intian armeija. Molemmat korostavat puolustavansa henkeen ja vereen kashmirilaisten etuja.

Kashmirista on kamppailtu niin kauan kuin Intia ja Pakistan ovat olleet itsenäisiä valtioita.

Brittiläinen Intia koostui siirtomaaisäntien komennossa olevista maakunnista ja 565 ”autonomisesta” ruhtinaskunnasta. Elokuussa 1947 Intia jakautui kahdeksi itsenäiseksi valtioksi. Maiden raja-alueilla sijaitsevat hindunemmistöiset ruhtinaskunnat liitettiinn Intiaan ja muslimienemmistöiset Pakistaniin.

Kashmir — virallisesti Jammun ja Kashmirin ruhtinaskunta –- osoittautui pian ongelmaksi: väestön enemmistö oli muslimeja ja hallitsija-ruhtinas Hari Singh hindu. Kashmirilaisten tuntoja peilailevan alueen pääpuolueen Kansalliskonferenssin johtaja Muhammed Abdullah vaati maanmiehilleen itsenäisyyttä. Se ei sopinut alueen isännnyydestä haaveilevalle kaksikolle. Molemmat niistä yrittivät painostaa ruhtinasta liittymään alaisuuteensa.

Syksyllä 1947 joukko Pakistanin tukemia heimosotureita hyökkäsi ”vapauttamaan” Kashmirin laaksoa. Intia lupasi Singhille sotilasapua, jos tämä liittäisi Kashmirin Intiaan. Valtansa pitimiksi hän teki näin. Itsenäisyyttä vaatinut Abdullah kesytettiin nimittämällä hänet Kashmirin pääministeriksi ja lupaamalla kashmirilaisille autonomiaa.

Koska Kashmir kuului nyt Intiaan, sen asevoimat häätivät heimosoturit alueeltaan. Sota Intian ja Pakistanin välillä käynnistyi. Kun maat solmivat aselevon vuonna 1949, kaksi kolmasosaa Kashmirista jäi Intian, loput Pakistanin alaisuuteen.

YK ehdotti kansanäänestystä: kashmirilaiset saisivat valita itse isäntänsä mutta eivät itsenäisyyttä. Intia lupasi suostua kansanäänestykseen, mikäli Pakistan vetäisi joukkonsa kaikkialta Kashmirista — myös omassa komennossaan olevan sotilasosastonsa. Ehdotus ei ottanut tulta. Kun pääministeri Abdullah vaati Intiaa panemaan täytäntöön autonomialupauksensa, hänet teljettiin vankilaan. Hänen tilalleen asetettiin Intian käskyvallan alainen ”nukkehallitsija” toisensa jälkeen. Vapaat vaalit olivat liian suuri riski Kashmirin isännille.

Vuonna 1957 Intia liitti koko Kashmirin erottamattomaksi osaksi omaa valtiotaan. YK ja Pakistan protestoivat. Vastavetona Pakistan teki poliittisen hämäysliikkeen: se nimesi osan omaa Kashmir-aluettaan ”itsenäiseksi” Azad Kashmiriksi (vapaaksi Kashmiriksi) — ja käytännössä kiristi otettaan alueesta.

Sekä vuoden 1965 rajasodan että vuoden 1971 Bangladeshin syntysodan — kun entinen Itä-Pakistan irtautui Länsi-Pakistanista — jälkeen Intia ja Pakistan neuvottelivat Kashmirin kohtalosta — ilman kashmirilaisia. Intia hiljensi järjestelmällisesti itsenäisyydestä puhuneet kashmirilaiset. Pakistan puolestaan pyrki käyttämään kashmirilaisten kapinointia omien etujensa ajamiseen.

Palestiinalaisten vuonna 1987 käynnistämän intifadan eli kansannousun innoittamina kashmirilaiset käynnistivät oman kansannousunsa vuonna 1989 Intialle kuuluvassa Kashmirissa. Puolimiljoonaa kashmirilaista vaati vapautta Kashmirin pääkaupungin Srinagarin kaduilla. Intia vastasi samalla mitalla. Kansannousua oli kukistamassa liki puoli miljoonaa sotilasta.

Jammun ja Kashmirin vapautusrintama JKLF ilmoitti, ettei Pakistan ole sille mikään luvattu maa. Järjestö julisti tavoitteekseen sekulaarin eli ei-uskonnollisen valtion luomisen. Sekä Intia että Pakistan yrittivät hiljentää JKFL:n. Pakistan ryhtyi kouluttamaan islamistisia järjestöjä, joiden tavoitteena on liittää Kashmir osaksi islamilaista Pakistania. Tämä puolestaan antaa Intialle hyvän syyn tiukentaa otettaan Kashmirista.

Tarkasti ottaen kashmirilaisilla on nykyisin jopa kolme isäntää. Intian hallussa on 46 prosenttia vanhan Suur-Kashmirin alueesta. Intialaista aluetta kutsutaan Jammun ja Kashmirin osavaltioksi. Se pitää sisällään kansannousun ydinalueen Kashmirin laakson sekä Jammun, Ladakhin ja Kargilin alueet. Pakistanille kuuluu noin 36 prosenttia Kashmirista. Sen alueet jakautuvat Azad-Kashmiriin sekä Gilgitin ja Baltistanin ”pohjoisiin maakuntiin”. Kiinan hallussa on sen Intialta vuoden 1962 rajasodassa valtaama Aksai Chinin alue ja Pakistanin Kiinalle luovuttama pieni kaistale.

Noin yhdeksän miljoonaa kashmirilaista asuu Intian ja nelisen miljoonaa Pakistanin komennossa.