Mika Waltari:
Mikael Hakim
WSOY 1949

Suomalaisessa kirjallisuudessa on vähän teoksia, jotka käsittelevät islamilaista kulttuuria. Viime vuosilta tulee mieleen kirjailija Kimmo Lehtosen scifiromaani Timbuktun hetket (1997). Tulevaisuuden Pohjois-Afrikkaan sijoittuvassa romaanissa tietoiseksi kehittynyt tietoverkko valitsee islamin uskon.

Islamiin kääntymistä kuvaa myös Mika Waltari historiallisessa veijariromaanissaan Mikael Hakim (1949). Mikael Hakim on periaatteessa Mikael Karvajalan (1948) jatko-osa, mutta itse asiassa kyse on yhdestä jättimäisestä 1 745 -sivuisesta teoksesta. Waltari tähtäsi nimenomaan Hakimin kirjoittamiseen, mutta Karvajalka syntyi eräänlaisena tutustumisena päähenkilöön.

Mikael Karvajalka, myöhemmin Hakim, on periaatteessa vilpitön, mutta käytännössä opportunismiin taipuvainen nuori mies Suomen Turusta. Hän elää 1500-luvun alussa, aikana, jolloin Eurooppaa repivät katolisten ja protestanttien uskonsodat.

Mikael Karvajalassa kerrotaan hänen seikkailuistaan Keski-Euroopan myllerryksissä, joissa ihmisen julmuudella ja suvaitsemattomuudella ei tunnu olevan rajoja. Mukanaan tällä älykkäällä, mutta heikkoluonteisella miehellä on väkivahva kasvinveljensä Antti.
 

Islamin viehätys

Paetakseen omia ja muiden pahoja tekoja Mikael lähtee pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan. Matka katkeaa kuitenkin alkuunsa islaminuskoisten merirosvojen kaapatessa laivan. Vahingossa Mikael tulee ilmaisseeksi halunsa kääntyä islamin uskoon – ja säästää henkensä. Anttikin ottaa turbaanin, tosin lähinnä päästäkseen eroon viinistä, joka on tuottanut hänelle paitsi krapuloita myös syntejä.

Mikaelin kääntyminen on nopea ja samoin hänen nousunsa sulttaani Solimanin hallitsemassa Turkin valtakunnassa. Kaoottiseen Eurooppaan verrattuna islamilainen maailma näyttäytyy paikalta, jossa arvostetaan rauhallista elämää ja kohtuullisia nautintoja. Erityisesti Mikaelia hämmästyttää islamin suvaitsevaisuus. Osmanien valtakunnassa juutalaiset ja kristityt saavat säilyttää uskonsa.

Islamilainen kulttuuri tiettävästi viehätti Mika Waltaria. Hän kävi elämänsä aikana kolme kertaa Istanbulissa. Alueen tuntemus näkyy Mikael Hakimin elävissä ympäristönkuvauksissa.

Idän ja lännen vertailu

Mikael Hakimin pääosassa on idän ja lännen taistelu, josssa itä näyttäytyy edullisemmassa valossa. Osmanien valtakunta on järjestäytynyt sivistyneemmin ja taidokkaammin, sen köyhien olot ovat paremmat ja alhaissyntyinenkin voi taidoillaan kohota korkeaan asemaan. Toisaalta ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia: ahneita, julmia ja halukkaita uskomaan valheita.

Islamiin kuuluu ajatus, että islaminuskoisten, kristittyjen ja juutalaisten jumala on yksi ja sama. Waltari pohtii päähenkilöidensä kautta näiden uskontojen yhdistämistä suvaitsevaisuuden nimissä. Ainakin Antin suussa nämä uskonnot menevät iloisesti sekaisin: ”Allah ja hänen profeettansa varjelkoot minua epäilemästä raamatun selvää sanaa.”

Kirjoittamisajankohdan näkökulmasta teoksen idän ja lännen välinen konflikti on tulkittu kylmän sodan vertauskuvaksi. Oppineen Mikael Hakimin viehtymystä islamiin on verrattu länsimaisen älymystön neuvostosympatioihin. Onhan Osmanien valtakuntakin periaatteessa diktatuuri, jolla Hakimin aikana vain sattuu olemaan hyvä hallitsija. Nämä tulkinnat yksinkertaistavat kuitenkin teoksen varsin moniäänistä kerrontaa.

Takinkääntäjän opetukset

Muutamaa vuotta Hakimin jälkeen Waltari palasi itämaille Konstantinopolin viimeisiä päiviä kuvaavassa romaanissa Johannes Angelos (1952). Tässä islam näyttäytyy julmana valloittajana. Mutta kuva lännestä ei ole yhtään valoisampi.

Periaatteessa konflikti idän ja lännen välillä on sama, mutta päähenkilöiden ratkaisut erilaisia. Johannes valitsee marttyyrikuoleman, mutta Mikael takinkäännöllään elämän, kuten Markku Envall kirjoittaa teoksessa Suuri illusionisti (1994).

Mikael Hakimin seikkailut ovat värikkäitä, viihdyttäviä ja hauskoja. Teoksesta ei ehkä kannata etsiä liian syvällisiä sanomia, sillä onhan sen kertojakin, Mikael Suomen Turusta, parhaimmillaankin ”melkein rehellinen” tai ”lähes vilpitön”.

Näinä aikoina Mikael Hakimia on kuitenkin syytä lukea sen suvaitsevaisuuden ja vieraan kulttuurin ymmärtämisen näkökulmasta. Ja muistuttaahan Mikaelin takinkääntö siitäkin, että me kaikki olemme vain ihmisiä.