Tasa-arvoiseen kanssakäymiseen tottunut suomalaisnainen joutuu usein pohtimaan suhtautumistaan miesten hallintoon idän kulttuureissa, joissa naisen yhteiskunnallinen asema ei perinteisesti ole kovin vahva. Naisen minäkuva joutuu varsinaiseen tulikokeeseen hallinnoltaan tiukasti hierarkkisessa Vietnamissa. Maan tavan mukaan on tärkeää tietää paikkansa ja ymmärtää, milloin on sopivaa puhua ja milloin ei.

Provinssin pääkaupungissa järjestetään päivälliset tärkeän miespuolisen suomalaisvieraan kunniaksi. Kutsuttujen joukossa on myös suomalainen nainen. Alkupaloiksi tarjoillaan salaattia, kanaa, riisipaperiin käärittyjä kevätkääryleitä ja hyvin maustettua kylmää sianlihaa. Paikallisten pöytätapojen mukaan vain päivällispöydän kaksi tärkeintä henkilöä keskustelevat. Muut syövät ja seuraavat keskustelua.

Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen keskustelu siirtyy vierailun varsinaiseen aiheeseen kehitysyhteistyöhön. Päivällisisäntä, kansankomitean varapuheenjohtaja kertoo komitean mielipiteen siitä, miten hanketta tulisi jatkaa ja miksi hanke on ilahduttanut kaikkia komitean jäseniä. Pöytäseurueen jäsenet nyökyttelevät ja hymyilevät. Noustaan seisomaan ja kilistetään hyvän yhteistyön kunniaksi.

Pöytään tuodaan hummeria ja muita merellisiä herkkuja. Suomalainen kunniavieras on virkeä ja aktiivinen, ja keskustelussa käsitellään monenlaisia aiheita: alueen kehittämisnäkymiä yleensä, turismia, paikallisia liikuntamahdollisuuksia, kansankomitean varapuheenjohtajan vaimon työtä ja maan oikeuslaitoksen tilaa.

Kun päästään seuraavaan ruokalajiin, riisiin ja kalavihanneskeittoon, puhe siirtyy kevyempiin perheasioihin. Vietnamissa on kaksi kertaa vuodessa tasa-arvon päivä ja silloin varapuheenjohtaja laittaa päivällisen vaimolleen. ”Näin pyrin lisäämään sukupuolten välistä tasa-arvoa henkilökohtaisella tasolla.”

Nyt päästään aiheeseen, jossa Suomella on kovasti ylpeilemisen aihetta, ja suomalaisvieras innostuu: ”Maatamme johtaa naispresidentti, naiset saivat vuosisadan alussa ensimmäisinä maailmassa äänioikeuden, pääkaupungin kaupunginjohtaja on nainen, kansanedustajista 37 prosenttia on naisia.” Taas noustaan ja otetaan malja kaikkialla maailmassa tehtävän tasa-arvotyön kunniaksi.

Suomalaisnainen alkaa tuntea olonsa oudoksi. Pitäisikö hänen tässä tilanteessa, suomalaisen tasa-arvoisen naisen edustajana, yksinkertaisesti rikkoa aasialaisen kulttuurin sääntöjä ja osallistua keskusteluun? Kymmenen kuukauden Vietnamissa työskentelyn jälkeen hän on oppinut maan tavat. Muiden kuin päivällisen päähenkilöiden ei ole kohteliasta esittää näkemyksiään. Ei vaikka keskustelu koskisi suomalaisen naisen tasa-arvoa ja päivällinen on osa suomalaista kehitysyhteistyötä. Järkyttyneenä hän rekisteröi päivällisen kokemusmaailmassaan ainutlaatuiseksi.

Onko sosialistinen hallintohierarkia niin armoton, että jos yleensä päivällisillä kaksi tärkeintä henkilöä keskustelee, mikään aihe ei tee poikkeusta? Ehkä joku vietnamilaisista miehistä pöydässä olisi jopa kiinnostunut kuulemaan suomalaisen naisen mielipiteen naisten asemasta Suomessa.

Illallisen lopulla, kun nautitaan jälkiruoaksi tuotuja hedelmiä, vietnamilainen isäntä esittää lyhyen lopettajaispuheen puolueen sosiaali- ja tasa-arvokomitean puheenjohtajana. ”Meillä on vielä paljon yhteistä työtä jäljellä”, hän sanoo suomalaisille. ”Provinssin köyhimmässä piirikunnassa alueella, jolla asuu Vietnamin etnisiä vähemmistöjä, on paljon aliravittuja lapsia. Aliravitsemus on ongelma, joka meidän täytyy voittaa yhdessä mahdollisimman pian.”

Suomalaisnainen päättää lopulta, näin tärkeän ja painavan puheenvuoron jälkeen, antaa myönteistä palautetta tärkeälle yhteistyökumppanille. Oman kulttuurinsa tapojen mukaisesti hän ottaa puheenvuoron itsenäisesti – kylläkin vasta kun päivällispöydästä on noustu ja kätellään jäähyväisiksi. Hän katsoo kansankomitean varapuheenjohtajaa tiukasti silmiin ja sanoo: ”Kiitos hyvästä päivällisestä. Keskustelu oli hyvin mielenkiintoista. Näkemiin.”