Orhan Pamuk:
Nimeni on Punainen
Suom. Tuula Kojo. Tammi 2000.
Turkin nykykirjallisuuden merkittävintä hahmoa, Orhan Pamukia (s.1952) on suomennettu kiitettävällä, melkeinpä reaaliaikaisella tahdilla. Pamukin uusin teos Nimeni on Punainen (Tammi 2000) on jo kirjailijan neljäs romaanisuomennos ja ollut sekin kansainvälinen menestys.
Aiemmin julkaistut romaanit Valkoinen linna, Uusi elämä ja Musta kirja antavat hyvin monipuolisen kuvan Pamukin kirjailijan taidoista, henkisestä liikkuvuudesta ja riippumattomuudesta. Hän on loistava kerronnallinen virtuoosi, joka hallitsee paitsi romaanin eri lajityypit ja perinteisen tarinan dramaturgian myös (post)modernin kerronnan laajat, ironisesti etäännytetyt ja hämäävät keinovalikoimat.
Pamuk on pätevä niin romaanin historiallisen kontekstin rakentajana kuin henkilökuvauksenkin suhteen. Mitään sattumanvaraisuutta, kulttuurisia lipsahduksia, hänen tekstistään ei löydy, vaikka hän liikkuu monivuosisataisissa aikakerrostumissa. Varmasti juuri kerronnan ja ihmiskuvien monimielisyyden vuoksi Pamuk on hyvin moderni ja kiistanalainen ilmiö Turkin nykykirjallisuudessa.
Idän ja lännen ristiriita
Pamuk näkee nykymaailman ristiriitaisten totuuksien, hajoavien traditioiden ja syvimmiltään ironisten yksilöllisten valintojen paikkana – eräänlaisena markkinatorina, jossa on sekä orientalistien, fundamentalistien, kristittyjen että ateistien kojuja tyrkyllä. ”Aatteiden helppoheikeistä” ei maailmassa koskaan ole ollut puutetta, ja siksi tarvitaankin ironista etäännytystä ja kielipelien karnevaalia.
Traditiot sekoittuvat, absoluuttiset uskonnolliset totuudet ja poliittiset uskomukset menettävät merkitystään; toisaalta tapahtuu fragmentoitumista, kulttuurisen eriytymisen ja fanatismin vahvistumista. Eri kulttuurit ovat liikkeessä, eikä yksilön paikka omassa yhteisössään ole mikään itsestäänselvyys.
Juuri tällaisten kulttuuristen muutossokkien kautta Pamuk tulee läheiseksi ja ja merkitykselliseksi kirjailijaksi myös tämän päivän länsimaiselle ihmiselle. Se selittää hänen kasvavaa suosiotaan länsimaisten lukijoiden piirissä.
Maailmankuvien murros
Pamukin uusimmassa, murhamysteeriksi naamioidussa historiallisessa tarinassa taiteentekemisen, ilmaisuvapauden ja vallankäytön ongelmat nousevat kuin salavihkaan esiin rikkaan ja värikylläisen fantasiakerrostuman läpi. Kuitenkin tarinan kokonaishabitus pysyy ehjänä ja viettelevänä.
Teosta on murhamysteerinä ja filosofisena ”pohdiskeluromaanina” aiheesta verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. Murhamysteerin ja esteettis-filosofis-moraalisten pohdiskelujen rinnakkainen kuljettaminen onnistuu molemmilta kirjailijoilta aivan loistavalla tavalla.
Nimeni on Punainen on sadunomaisen rikas ja värikylläinen kudos, visuaalinen kuva-arvoitus taiteilijan moraalista ja moraalin suhteesta valtaan, romanttisesta rakkaudesta ja kuolemasta. Samalla itämaisen tarinoinnin dramaturgia avartuu aivan kuin huomaamattoman luontevasti murhatarinan, taidefilosofisen pohdiskelun ja Tuhannen ja yhden yön tarinoiden suuntaan. Tämän kiehtovan, kryptisen tarinan voi siis lukea hyvin monella tavalla.
Pääpiirteissään tapahtumat sijoittuvat yhdeksään talvipäivään osmanivaltakunnan pääkaupungissa Istanbulissa vuonna 1591. Sulttaani Murat III kehittelee suhteita länteen ja haluaa lahjoittaa Venetsian dogelle kallisarvoisen ja ainutlaatuisen kuvakirjan osmanien valtakunnasta neljän huippulahjakkaan miniatyyritaiteilijan tekemänä.
Hanke on kuitenkin vaarallinen, sillä se aiheuttaa ideologisen kiistan: Miten ihmistä ja eläintä pitäisi kuvata, kun islaminusko kieltää kuvan tekemisen niistä? Jumalan perspektiivistäkö, viitteellisesti, yksilöimättä tekijää ja tyyliä? Tämä ristiriita johtaa lopulta murhiin, juonitteluun ja erään maailman, erään estetiikan ja filosofian katoamiseen.
Romaanikirjallisuus on tarinoiden kertomista ja maailman tulkintaa. Juuri tämän tehtävän Pamukin romaani täyttää suvereenisti.