Euroopan unioni ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren alueen kehitysmaat ovat saaneet kaupalliset ja poliittiset suhteensa uuteen pakettiin. Kesäkuussa länsiafrikkalaisen Beninin pääkaupungissa Cotonoussa allekirjoitettu kumppanuussopimus antaa tunnustusta myös kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyölle.
EU:n ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren alueen kehitysmaiden eli AKT-maiden välinen Lomé-sopimus umpeutui helmikuussa. Vuoteen 1975 juontava Lomé-sopimusten sarja on ollut EU:n ja AKT-maiden välisen kauppa- ja kehitysyhteistyöpolitiikan kivijalka. Viimeiseksi jäänyt neljäs paketti oli poikkeuksellisesti voimassa koko 1990-luvun.
Uuden Cotonou-sopimuksen myötäjäisinä EU sai kuusi uutta kumppanivaltiota. Itsenäisistä valtioista uusia jäseniä ovat Marshallsaaret, Mikronesia, Nauru ja Palau. Uuden-Seelannin hallinnoimat Cooksaaret ja Niue saivat myös AKT-maan statuksen. Sen sijaan Kuubasta ei ennakko-odotuksista poiketen tullut jäsentä, sillä maa veti hakemuksensa viime metreillä takaisin. Kaikkiaan Cotonou-sopimuksen allekirjoittaneita maita on nyt 77.
EU ja AKT-maat laajentavat yhteistyötään politiikan ja kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Poliittisen dialogin tavoitteena on parantaa hallinnon läpinäkyvyyttä ja kitkeä ”vakava korruptio”. Tämän EU näkee selkeyttävän yhteiskunnan pelisääntöjä ja edistävän taloudellista kehitystä. ”Vakavan korruption” perusteella EU voi myös evätä kehitysavun.
Kansalaisjärjestöt, ammattiyhdistykset, paikallishallinto ja muut ei-valtiolliset organisaatiot ovat tervetulleita toteuttamaan kumppanuutta, mutta niiden käytännön rooli jää sopimuksessa täsmentämättä.
Tullittomuus vuoteen 2005 mennessä
Cotonou-sopimus on entistä korostetummin vapaan maailmankaupan airut. EU onkin omaksunut lähtökohdakseen kehitysmaasuhteiden uudistamiselle WTO:n vaatiman lähentymisen maailmantalouteen ja kaupan vapauttamisen. Kompromissina AKT-maiden ja kansalaisjärjestöjen kritiikkiin EU hyväksyi pitkät siirtymäajat.
Osapuolet alkavat työstää taloudellisia kumppanuussopimuksia (Economic Partnership Agreements) vuonna 2002. Periaatteessa EU pyrkii solmimaan sopimukset alueellisten vapaakauppahankkeiden pohjalta, mutta käytännössä on kuitenkin mahdollista, että kumppanuus voisi toteutua yksittäistenkin valtioiden kanssa.
Kuusi vuotta kestävän valmisteluvaiheen aikana noudatetaan pääpiirteittäin nykyisen Lomé-sopimuksen kauppapolitiikkaa. Vuonna 2008 alkavan siirtymäkauden aikana kauppaa liberalisoidaan vähitellen vuoteen 2020 mennessä.
Köyhimmät kehitysmaat, joille kaupan vapauttamisesta aiheutuvat yhteiskunnalliset kustannukset ovat poikkeuksellisen raskaita, voivat kaupata ”olennaisesti kaikki” vientituotteensa EU-maille ilman tulleja ja kiintiöitä vuoteen 2005 mennessä.
Eduista voivat nauttia kaikki, myös AKT-ryhmään kuulumattomat, köyhimmät kehitysmaat. Se, koskeeko ”olennaisesti kaikki” myös tekstiilejä ja niitä elintarvikkeita, jotka kilpailevat suoraan EU:n oman tuotannon kanssa, on vielä kysymysmerkki.
Vastuuta kansallisille hallituksille
Banaanikaupan kohtalo ei ratkennut Cotonou-sopimuksen yhteydessä. EU on ostanut banaaneja AKT-maista vuosikiintiöiden puitteissa maailmanmarkkinahintoja kalliimmalla. Banaaniprotokollan ansiosta viljely on ollut kannattavaa monissa Karibian meren saarivaltioissa pienilläkin tiluksilla. EU joutui kuitenkin lopettamaan käytännön, kun WTO oli todennut banaaniprotokollan syrjivän AKT-ryhmän ulkopuolisia banaanintuottajia.
Muista vastaavista etujärjestelyistä rommiprotokolla lakkautettiin, mutta sokeri- sekä naudan- ja vasikanlihaprotokollat ovat vielä voimassa. Nekin menettänevät merkitystään, sillä EU aikoo alentaa sokeritullejaan ja AKT-maille maksamaansa takuuhintaa ensi vuonna. Lihaprotokollan kiintiöt taas ovat jääneet vuodesta toiseen vajaiksi kannattamattomina.
Cotonou-sopimuksen kautta kanavoitavat varat ovat suurimmaksi osaksi yleistä budjettitukea. Kansalliset hallitukset voivat itse päättää maatukistrategioiden (Country Support Strategy, CSS) pohjalta, käyttävätkö ne rahat perinteisiin kehitysprojekteihin, talouden rakennesopeutukseen, ulkomaisen velan hoitoon vai kenties maailmanmarkkinahintojen laskusta syntyneiden tulonalennusten korvaamiseen viljelijöille.
Näin ollen ohjelmoimattomat Lomé-sopimuksen instrumentit Stabex ja Sysmin ovat siirtyneet historiaan. Kymmenesosa varoista on tarkoitettu alueellisten ohjelmien toteuttamiseksi, esimerkiksi alueellisen organisaation rahoittamiseksi. Kaiken kaikkiaan 84 prosenttia tulevan, yhdeksännen Euroopan kehitysrahaston kautta maksettavista rahoista on lahja-apua. Lopuista koostuu Euroopan investointipankin lainoja ja takauksia myöntävä investointirahasto.
Instrumentteja yhdistämällä EU on saanut uuden sopimuksen yksinkertaisemmaksi ja joustavammaksi. Päällekkäisyyksiäkin on purettu. EU haluaa myös kehittää kehitysmaiden talouksia monipuolisemmiksi yhdistämällä vanhojen tuloautomaattien, Stabexin ja Sysminin, osuudet yleiseen budjettitukeen. Tämä puolestaan siirtää vastuuta enemmän kehitysmaiden omien viranomaisten käsiin.
Kansalaisjärjestöt mukaan yhteistyöhön
Vahva ja kahleeton kansalaisyhteiskunta on EU:n tavoitteleman hyvän hajautetun hallinnon peruspilari. Toimelias kansalaisyhteiskunta lisää myös ihmisten yrittäjyyttä ja hälventää niin paikallisten kuin ulkomaistenkin yritysten viranomaisia kohtaan tuntemaa epävarmuutta. Tämän EU toivoo edistävän taloudellista ja sosiaalista kehitystä.
EU:n kehitysyhteistyön laajeneminen kansalaisyhteiskunnan suuntaan lupaa kansalaisjärjestöille entistä näkyvämmän roolin. Niiden merkitystä demokratian vahvistumiselle ei voi vähätellä; monilla paikallisilla järjestöillä on kattava yhteysverkosto, joka voi saattaa ruohonjuuritason mielipiteet valtaapitävien tietoisuuteen.
Cotonou-paketin tavoitteista erityisesti köyhyyden vähentäminen, sukupuolten välisen tasa-arvon parantaminen ja ympäristönsuojelu ovat kansalaisjärjestöjen ominta alaa.
Cotonou-sopimus ei kerro, millä tavalla kansalaisyhteiskunnan toimijat konkreettisesti osallistuvat poliittiseen dialogiin, ja onko esimerkiksi järjestöille luvassa rahoitusta tai muita lisäresursseja. Rajapinta kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten välillä on perinteisesti ollut ohut kehitysmaissa. Toimijoiden erilaisuus ja suuri määrä uhkaavat myös hajottaa koko idean käsiin.
Ongelmia voi lisäksi aiheuttaa se, että kehitysmaahallitukset ovat tavanneet pitää kansalaisjärjestöjä poliittisena oppositiona. Kansalaisyhteiskunnan korostaminen voi siten vahvistaa AKT-maiden viranomaisten mielikuvaa siitä, että EU haluaa kopioida oman yhteiskuntamallinsa kehitysmaihin.
Kaikki eivät voi menestyä
Cotonou-sopimus kohtelee eri maita eri tavoin. Kun esimerkiksi kaksi länsiafrikkalaista naapurusta, Ghana ja Burkina Faso, pohtivat omaa tulevaisuuttaan, näkymät voivat koko lailla poiketa toisistaan.
Ghanan kolme tärkeintä vientitulojen lähdettä kaakao, kulta ja turismi toimivat puskureina maailmanmarkkinoiden heilahteluja vastaan: vaikka yksi ala ajautuisikin suhdanneloukkuun, toinen voi pelastaa maan. Ghanassa on lisäksi orastavaa pienteollisuutta ja vireä palvelusektori. Burkina Fason talous on puolestaan yksipuolisesti puuvillan ja karjankasvatuksen varassa, eikä kotimarkkinamaataloudesta ole kuin hätävaraksi.
Uuden budjettitukijärjestelmän ansiosta Ghana voi kehittää entistä enemmän taloutensa rakenteita. Myös alueellisen kaupan hedelmät, jotka kypsyvät epätasaisesti vahvempien eduksi, putoavat luultavimmin ghanalaisten koreihin. Burkina Fason osa on vastaanottaa tuontia muualta Länsi-Afrikasta.
Alueellinen kauppa voi siten jopa vahingoittaa Burkina Fason yksipuolista taloutta. Maa saa tosin köyhimpiin kehitysmaihin kuuluvana nauttia tullittomuudesta EU-markkinoilla. Suurin etu on kuitenkin Länsi-Afrikan talous- ja rahaliiton yhteisvaluutta, CFA-frangi, joka on vakauttanut Burkina Fason maksutasetta.
Ghanassa valuutan, cedin, ajoittain raju heikkeneminen on vääristänyt entisestään maan maksutasetta. Ghana lienee kuitenkin Nigerian ja Norsunluurannikon ohella Länsi-Afrikan todennäköisiä menestyjiä, kun taas esimerkiksi Burkina Faso, Niger ja Mali voivat jäädä osattomiksi.
Cotonou-sopimus on ylevää luettavaa. Jalot tavoitteet kuten köyhyyden vähentäminen ja yhdentyminen vapaaseen maailmantalouteen ovat paperilla sovitettavissa kovin saumattomasti yhteen.
Käytännössä tie on ohdakkeinen. Luultavaa onkin, että menestystarinoiden rinnalla nähdään myös käänteitä huonompaan. Näissä murheellisissa tapauksissa EU joutuu luovimaan liberalismin ja protektionismin ristiaallokossa. EU:n lupaukset hallinnon hajauttamisesta ja kansalaisjärjestöjen ottamisesta mukaan poliittiseen dialogiin jäävät myös nähtäväksi.