Kehitysmaissa joudutaan mukautumaan Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja nk. donorimaiden, kuten Suomen näkemykseen siitä, mitä kehityksellä tarkoitetaan.
Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa, kuten esimerkiksi Tansaniassa on pakon edessä rustattu rahoittajan kouraan sopivia papereita aina sitä mukaa, kun muoti maailmalla on muuttunut. Tänään aids, eilen naiset ja toissapäivänä ympäristö. Oikealla tavalla seurattuna muodinmukaisuus toki merkitsee rahaa köyhälle maalle ja siksi se onkin tosi tärkeä juttu – vaikka todellisten tulosten kustannuksella.
Näin me olemme heitä opettaneet ja niin se on myös opittu, sillä köyhällä ei ole useinkaan varaa olla eri mieltä rahoittajan kanssa.
Tansaniassa on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana aina kiltisti noudatettu donorien sanomisia ja tehty sitä, mitä milloinkin on ymmärretty pidettävän tärkeänä. Tänään puhutaan köyhyyden poistamisen strategiasta (PRSP), jonka Maailmanpankki on pannut velkahelpotukseen mukaanpääsyn ehdoksi. Näin Tansaniankin monien muiden lailla oli valmisteltava itselleen köyhyyden poistamiseen tähtäävä strategia sellaisella aikataululla, joka saattaisi olla mahdotonta jopa rikkaillekin maille.
Ei paperin laatiminen sinänsä ongelma ole, mutta tuhannen taalan kysymys kuuluu: kuinka siihen sitoutuu kansalaisyhteiskunta vai jääkö hallitus uuden strategiansa kanssa yksin ja sen vangiksi?
Maailmanpankki on valmis syytämään rahaa sellaisille maille, jotka hyväksyvät suunnitelmissaan kiltisti annetut ehdot. Näin huolimatta siitäkin, että varsinainen sitoutuminen kyseiseen paperiin on saavuttanut vain muodollisen maan hallituksen hyväksynnän. Kansalaisyhteiskunnan saamiseksi mukaan keskusteluun ei ole ollut riittävästi aikaa eikä mahdollisuuksiakaan.
Yksistään hallitusten sitoutuminen ohjelmiin ei takaa muutoksia parempaan.
On aiheellista kysyä, kuka todellisuudessa onkaan se väärien ja oikeiden päätösten tekijä, kun ajattelemme Tansanian tai muiden kehitysmaiden kehityksen suuntaa?
Olisiko se köyhyyden kanssa kamppaileva maan hallitus, joka epätoivoisesti pyrkii löytämään tarvittavat rahat oman maansa hyvinvoinnin parantamiseksi, vai kenties se taho, jolla on rahat ja halu toimia usein myös trendikkäästi? Vai tulisivatko kyseeseen maan kansalaiset, jotka vasta viime vuosien aikana ovat alkaneet järjestäytyä sekä ymmärtää esimerkiksi omien kansalaisjärjestöjensä merkityksen kehityksen mahdollisina moottoreina?
Suomen tehtävänä maailmalla ei ole ratkaista näitä ongelmia yksinään, mutta Suomen tulisi olla mukana rakentamassa oikeudenmukaisempia ja osallistavimpia päätöksenteon muotoja sekä kuunnella vastaanottavasti köyhien maiden itsensä esittämiä näkemyksiä.
Kansainväliset rahoituslaitokset hallitsevat muutenkin käytävää keskustelua huolimatta siitä, että ne ovat vuosien mittaan sortuneet yhä uudestaan ja uudestaan vääriin arvioihin, joilla on paikka paikoin ollut jopa tuhoisia vaikutuksia.