”Suomen kehitysyhteistyö 1999. Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyökertomus eduskunnalle vuodelta 1999” on juuri tullut painosta. Yli 200-sivuinen eepos kertoo virallisen totuuden viime vuoden hankkeista, määrärahoista, sopimuksista ja saavutuksista. Kirja on poliittisesti korrekti, mutta miten onnistui tekijöiltä kuvapolitiikka?

Kirja on painettu joutsenmerkkipaperille ja äkkiseltään laskien näyttää, että säntillisyys ulottuu myös kuvitukseen: naisia ja miehiä esitetään tasamäärin, ja ikä- sekä kansalaisuusjakaumakin lienee kohdallaan. Tekstit ovat punnittua puhetta, joten mikäpä siinä: parasta uskoa joka sana.

Teoksen komeita kuvia katsellessa joutuu tosin ihmettelemään, miten monta täyskaimaa vaikkapa Matti Remeksellä on maailmalla. Esimerkiksi mopoilevaa naista esittävän kuvan alla lukee: Burkina Faso/Matti Remes. Myös Kari Rissa, Martti Lintunen ja moni muu kuvajournalisti ovat saaneet ikuistettua kaimansa. Jospa suomalaisen valokuvaajan sattuminen kaukaiseen kylään on ollut merkkitapaus, jota on kunnioitettu kastamalla joku suomalaisella nimellä? Vai tuliko sittenkin luettua kirjaa jotenkin huonosti?

Anssi Männistö käsittelee väitöskirjassaan ”Islam länsimaisessa hegemonisessa diskurssissa” (Tampereen yliopisto 1999) viestintäteoreettista ajatusta siitä, että yhteiskunnan hallitseva ideologia tulee riettaimmillaan esille juuri kuvateksteissä. Muiden muassa Roland Barthesin ja Stuart Hallin idea on, että kuvateksti ikään kuin osoittaa kuvasta sen, mikä kuvassa on olennaista ja tärkeää. Kuvateksti ohjaa lukijaa kohti oikeaa tulkintaa. Tämän ajatuksen valossa tuore kehitysyhteistyökertomus näyttää hieman kummalliselta esitykseltä.

Kuvajournalismin riista

Kehitysyhteistyökertomuksen kuvissa vain kolme ihmistä esiintyy omalla nimellä. He ovat ministeri Satu Hassi sekä presidentit Nelson Mandela ja Martti Ahtisaari. Muista kuvista meitä tuijottaa kuvatekstien mukaan Uganda, Nicaragua, Mongolia tai Peru. Kuvan varsinainen uutinen tuntuu olevan se, että suomalainen valokuvaaja on ollut paikalla. Kuvien esittämät ihmiset näyttäytyvät kehitystyön kohteina ja kuvajournalismin riistana, joilla ei ole tai joilta ei tarvitse kysyä nimeä. He ovat massaa, kuvaaja on yksilö.

Yhdenkään valokuvaajan ei tästä pidä ottaa nokkiinsa: kuvajournalismi on massatuotannon ehdoilla käytävää sotaa, jossa kukin laukoo niin vikkelään kuin ennättää, mikäli mielii leipänsä tienata. Ei siitäkään kovin kauan ole, kun valokuvaajien ja toimittajien nimet jätettiin juttujen ja kuvien ohessa mainitsematta.

Olennaista on se, että tämänkaltainen kuvan esittämisen tapa kelpaa valtion viralliseen kehitysyhteistyön katsaukseen. Kertomuksen äärellä joutuu nimittäin väistämättä kysymään, onko suomalainen osallisuus kehitysyhteistyöhön todella sitä, että hankkeet, prosessit ja suunnitelmat puhuvat, ja paikalliset ihmiset ovat lähinnä kuvitusta ja nimettömiä väriläiskiä?
Nyt suomalaisen kehitystyön virallinen kertomus on kuin suuren valkoisen metsästäjän tupakkasalonki: täynnä jännittäviä tarinoita kaukomailta. Salongin seiniä koristavat täytetyt päät, joiden alla kerrotaan ampumispaikka ja ampuja.

Haluaisitko Sinä esiintyä kuvassa, jonka kuvateksti olisi Suomi/John Smith?

Pertti Vehkalahti

Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyökertomus löytyy UM:n kehitysyhteistyöosaston julkaisuista.