Kansalaisjärjestöjen vahvistunutta asemaa kuvaa hyvin se, että niiden painostus on muovannut esimerkiksi Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimintatapoja.

Professori Raimo Väyrysen mukaan seuraava askel voisi olla edustus rahamaailman instituutioissa. Järjestöjen suurta määrää hän ei kuitenkaan näe pelkästään myönteisenä ilmiönä.

Kansainvälisten kansalaisjärjestöjen määrä viisinkertaistui 1990-luvulla. Niitä arvioidaan olevan nykyään lähes 30 000. Väyrysen mukaan järjestöjen merkitys on kiistatta vahvistunut niiden määrän kasvaessa. Internet on vauhdittanut järjestöjen kansainvälisiä yhteyksiä ja yhteistyötä. Tämän todisti mm. WTO:n vastainen laaja mielenosoitus Seattlessa.

”Kansalaisjärjestöjen aktiivisuus ei suuntaudu enää ensisijaisesti valtioon, vaan se on yhä enemmän dialogia markkinavoimien kanssa. Markkinatalouden globalisaatio ja sen seuraukset ovat nousseet olennaisiksi kysymyksiksi”, kuvaa Väyrynen muutosta. Esimerkiksi New York Times -lehdessä on viimeisen puolen vuoden aikana julkaistu kymmenkunta globalisaatiolle kriittistä koko sivun ilmoitusta.

Väyrynen varottaa näkemästä globalisaatiota kimppuumme hyökkäävänä mörkönä, mutta vastustaa myös sen leimaamista yksinomaan myönteiseksi ilmiöksi.

Sekä ”paha” että ”hyvä” kansainvälistyvät, kun rajojen merkitys vähenee. ”Pahan” kansainvälistymisestä voi pitää esimerkkeinä aseiden ja huumeiden salakuljetuksen helpottumista.

”Mielestäni globalisaatio on ilmiönä perusteltu. Markkinoiden kansainvälistyminen on välttämätöntä. Kysymys on siitä, minkälaista globalisaatiota halutaan ja millaisia yhteiskunnallisia ja kansainvälisiä ratkaisuja tehdään, jotta globalisaatio tapahtuisi ihmisten ehdoilla ja heidän parhaakseen.”

Väyrysen mielestä ongelmana ovat uusliberalistiset opit, joiden mukaan markkinavoimat ovat aina oikeassa. Markkinoiden ei tulisi olla yhteiskunnan ulkopuolinen automaatti, joka tuottaa kenties talouskasvua ja tehokkuutta mutta myös hyvin monia ongelmia. Markkinat ovat osa yhteiskuntaa, ja niiden toimintaa tulisi ohjata siten, että ne palvelevat ihmisten ja yhteiskunnan tarpeita.

Salaseurojen aika on ohi

Väyrynen näkee kansalaisjärjestöillä tärkeän roolin kauppajärjestöjen ja ylikansallisten yhtiöiden painostajina. Kansalaisjärjestöt tuskin pystyvät laatimaan kauppapolitiikalle kansainvälistä lainsäädäntöä, eikä se ole niiden tehtäväkään. Mutta järjestöjen vaatimus avoimuudesta ja vastuunalaisuudesta on onnistunut murtamaan salamyhkäisyyden politiikan.
”Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja kauppajärjestöt ovat itsekin myöntäneet olevansa suljettuja, läpinäkymättömiä organisaatioita, joiden toiminta on aika huonosti valvottua. Niissä kaikissa on alettu korostaa, että kansalaisilla on oikeus nähdä mitä organisaatioissa tapahtuu ja pystyttävä arvioimaan niiden toimintaa. Viimeisen viiden vuoden aikana tässä on tapahtunut tuntuva muutos, ja olen aivan vakuuttunut, että ilman kansainvälisten kansalaisjärjestöjen painostusta tätä ei olisi tapahtunut.”

Väyrysen mukaan kansalaisjärjestöjen vaatimukset Maailmanpankin toiminnan avoimuudesta ja inhimillisten seurausten huomioonottamisesta olivat ensimmäinen vaihe. Toinen vaihe on dialogi kansalaisjärjestöjen kanssa, ja Maailmanpankissa tätä jo käydään. Pankki on avannut keskusteluyhteyden myös uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Seuraava vaihe saattaisi olla kansalaisjärjestöjen edustautuminen Maailmanpankin, Valuuttarahaston ja Maailman kauppajärjestön kaltaisissa organisaatioissa.

”Uskon kansalaisjärjestöjen merkityksen kasvavan ihmisten valveutumisen ja tietotekniikan vuoksi vielä entisestään tulevaisuudessa. Samalla järjestöjen tarve kiteyttää omaa politiikkaansa ja arvomaailmaansa lisääntyy. Sloganien heitto ei enää kovin pitkälle toimi.”

Määrä ei korvaa laatua

Kansalaisjärjestöjen suuresta määrästä on usein etua, mutta niiden suuri määrä luo myös ongelmia. Vaikka järjestöt antavat esimerkiksi enemmän kehitysapua kuin koko YK-järjestelmä, Väyrynen muistuttaa, että kansainvälisesti aktiivisia kansalaisjärjestöjä ei voi niputtaa yhteen, vaan ne ovat hyvin moninaisia.

Esimerkiksi Ruandassa ja Kosovossa toimi enimmillään noin 250 avustusjärjestöä, joiden kokemus ja voimavarat olivat hyvin erilaisia. Kriittisten arvioiden mukaan lähinnä julkisuutta hakeneet pikkujärjestöt itse asiassa vaikeuttivat ”ammattiauttajien” työtä.

Suomalaisen kehitysyhteistyön ongelmana Väyrynen näkee määrärahojen alhaisen osuuden bruttokansantulosta. Hän pitää moraalisesti lyhytnäköisenä sitä, että taloudellinen kasvu ja varallisuuden uusjako eivät heijastu kansainväliseen työhön etelän ihmisten hyväksi. Väyrysen mielestä kehitysyhteistyön tärkein tavoite on sosiaalinen ja inhimillinen kehitys: koulutus, terveydenhuolto ja lasten oikeudet. Olennaista on myös tukea toimivan ja turvallisen yhteiskunnan luomista taistelemalla korruptiota vastaan ja kehittämällä oikeuslaitosta.

Järjestöjen panos on Väyrysen mielestä kehitysyhteistyössä tärkeä siksi, että ne pääsevät hallituksia lähemmäs vastaanottavaa yhteiskuntaa ja voivat kiertää hallitusten byrokratian tai erityisintressit. Esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksien tai ympäristöongelmien seuranta ei toimisi tehokkaasti ilman järjestöjen panosta.